Toiveita

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Hämärässä kirkossa nainen pysähtyi ikonin eteen. Katsoi siihen kuvattua naista ja lasta, tunsi tuskan pusertavan sydäntänsä ruuvikiertimen lailla. Nainen sytytti kädessään kantamansa tuohuksen toisesta, jo palavasta samanlaisesta ja piti palavaa kynttilää kädessään hetken, ennen kuin painoi pehmeän mehiläisvahan kynttilänjalkaan, ja puhui hiljaa, lähes äänettömästi kuvan naiselle.  ”Pyhä Neitsyt, kuuletko minua? Anna minulle lapsi! Mitään muuta en niin palavasti toivo… Monta vuotta olemme jo mieheni kanssa yrittäneet ja toivoneet, rukoilleet… ja joka kuukausi saamme pettyä…” Nainen tuijotti kyyneltyvin silmin Jumalanäidin silmiin, jotka katsoivat ilmeettöminä takaisin. Ikonin reunuksia koristivat lukemattomat korut, joita kiitolliset naiset olivat vuosikymmenten saatossa kiitokseksi tuoneet. Monet olivat saaneet avun, sillä jokainen kiitoksensa kantanut oli saanut toivomansa lapsen…

 

Ikonin toiselta puolelta Jumalanäiti katsoi naista, jonka tuska kosketti hänen sydäntään. Maria oli saanut lapsensa pyytämättä ja toivomatta, näennäisen nöyränä ja vain hiljaa omassa mielessään vastaan huutaen ottanut vastaan sen, mitä Jumala oli hänen osakseen määrännyt, katsonut lapsensa kasvavan ihmetellen hiljaa sydämessään ja peläten sitä, mitä tuleman piti. Hän muisti vielä tuskan katsoessaan poikansa ruumista ristillä, muisti epäuskonsa ja pelkonsa… Maria ojensi kättään ja hipaisi ikonin edessä seisovan naisen sydäntä. Hän kuiskasi naisen korvaan: ”Päästä irti lapsestasi, päästä irti, sillä sen minkä antaa mennä, tulee takaisin… anna elämän tehdä työnsä, älä suorita, älä vaadi itseltäsi… anna itsellesi anteeksi, ja tulet vielä kantamaan lastasi sylissäsi…”

 

Rukoileva nainen säpsähti ajatuksistaan, vilkaisi ympärilleen kuin odottaen näkevänsä jonkun, jonka äänen hän oli korvissaan juuri kuullut, mutta kirkko oli tyhjä, oven luona häärivää vahtimestaria lukuunottamatta. Anna itsellesi anteeksi… niin paljon kuin hän oli itseään syyttänyt siitä, ettei lasta kuulunut! Nainen suoristi selkäänsä aavistuksen, hymyili epävarmasti ja kääntyi lähteäkseen.

 

Ikonin toiselta puolelta Maria katsoi naisen selkää, kun tämä käveli kirkon poikki. Hän lähetti vielä yhden ajatuksen naisen perään: Iloitse! Nainen kääntyi kesken kävelynsä, kuin olisi kuullut jotain, mutta jatkoi sitten kiireistä kulkuaan ovesta ulos.

 

…

 

Puolitoista vuotta myöhemmin nainen palasi kirkkoon, kantaen sylissään pientä tyttöä, pellavahiuksista ja unissaan tuhisevaa. Ikonin luona nainen katsoi riemuitsevin silmin Neitsyt Mariaa ja kiitti onnestaan. ”Hänen nimensä on Maria…”

 

Maria katsoi ikonin toiselta puolelta, kosketti lapsen silkkisiä hiuksia ja riemuitsi naisen kanssa – ja unensa keskellä lapsi hymyili.

 

***

 

Ortodoksisen tradition mukaan ikoni on ikkuna ikuisuuteen, ”media”, jonka kautta voimme olla yhteydessä nk. riemuitsevaan seurakuntaan. Pienen tytön ajatuksissa, kauan sitten, mietiskelinkin, onko ikoni samalla tavalla kaksisuuntainen ikkuna kuin tavallinen, ja siitä sekä Uspenskin katedraalin ihmeitätekevästä Jumalanäidin ikonista tuli inspiraatio tähän tarinaan.