Varoitus

 

Olen aina ollut kiinnostunut kauhusta ja ”yliluonnollisista” tapahtumista. En kuitenkaan usko kummituksiin, aaveisiin tai hirviöihin, joten kiinnostukseni on jo lapsenakin ollut enemmänkin sosiologista laatua. Olin joskus jostain lukenut, että Karjalassa uskottiin monenlaisiin yliluonnollisiin asioihin, etiäisiin ja näkyihin, ja kun molemmat vanhempani ovat karjalaisia ja lapsena kaikenlaiset urbaanilegendat kutittelivat niin mukavasti mielikuvitusta, sain kerran sitten päähäni udella äidiltäni, oliko hänellä koskaan ollut mitään yliluonnolliseksi luokiteltavaa kokemusta tai oliko hän kuullut kenenkään tuttunsa tai sukulaisensa kokeneen mitään sellaista. En oikeastaan odottanut, että äitini (joka on vielä minuakin rankempi realisti) olisi ottanut asiaa mitenkään tosissaan, vaan oletin hänen kuittaavan koko kysymyksen naurulla, mutta ihmeekseni äiti  rypisti kulmiaan, mietti hetken ja kertoi sitten minulle tämän tarinan:

 

Vanhempani asuivat minun syntyessäni ja vielä reilun vuoden sen jälkeen Imatralla. Isäni sukua asui Leppävirralla, jonne vanhempani olivat sitten kerran lähteneet meidän lasten (isoveljeni ja minun) kanssa käymään. Saavuttuamme perille äitini meni ensin anoppiaan tervehdittyään isäni kotitalon yläkertaan, jota asutti isäni täti, naimattomaksi jäänyt ja jo varsin korkeaan ikään ehtinyt A.

 

Täti oli ilmeisesti odottanut meitä kylään tai sitten hänellä oli muutenkin tapana katsella elämää ikkunan läpi, sillä hän kysyi lähes välittömästi äidiltäni: ”Kuka teidän jälkeenne ajoi pihaan? Ihan teidän autonne perässä kääntyi pihaan sellainen iso, musta umpiauto…” Äitini nauroi ja kertoi A:lle, ettei meidän perässämme ketään muuta ollut, ihan yksin olimme tulleet. Äitini kertoi tuolloin ajatelleensa, että korkea ikä teki jo omia tepposiaan A:lle, ja yksin istuessaan täti taisi kuvitella kaikenlaista. A-täti oli kuitenkin varsin sinnikäs ja väitti varmasti nähneensä mainitsemansa mustan auton, ja kun äitini kyseli tarkemmin, A-täti sanoi heti ajatelleensa, että olikohan joku kuollut, kun auto oli niin kovasti ruumisauton näköinen. Äitini ohjasi kuitenkin keskustelun muihin aiheisiin ja asia unohtuikin sitten pian.

 

Äitini kertoman mukaan Imatralle pääsi Leppävirralta kahta tietä pitkin, uutta ja vanhaa – minulla ei edelleenkään ole minkäänlaista selvää kuvaa kyseisen maankolkan liikenneoloista… Vanhempani olivat vierailulle tullessaan ajaneet uudempaa ja nopeampaa tietä pitkin, mutta takaisin lähtiessään päättivät sitten kuitenkin ajaa ns. vanhaa tietä, kenties maisemien vuoksi, kenties siksi, että se oli tutumpi reitti. Äitini sanoi, että uusi tie oikaisi jonkin verran matkaa ja risteytyi Imatralle vievän valtatien kanssa noin viisi kilometriä lähempänä Imatraa kuin vanha tie, joten uusi tie olisi säästänyt matka-aikaa jonkin verran, mutta yhtä kaikki, vanhempani ajoivat siis vanhaa tietä pitkin.

 

Aikanaan he kääntyivät valtatielle ja jatkoivat matkaa kohti Imatraa, mutta matka keskeytyi uuden tien ja valtatien risteyksessä: vanhempani olivat ensimmäiset onnettomuuspaikalle saapuneet ulkopuoliset. Uutta tietä pitkin oli risteykseen tullut henkilöauto, joka oli ilmeisesti hidastamatta kääntynyt valtatielle ja ajanut suoraan rekka-auton eteen, ja onnettomuudesta lähes vammoitta selvinnyt rekan kuljettaja yritti parhaillaan saada henkilöauton pahoin loukkaantuneita matkustajia ulos autosta, joka oli kolarissa murskautunut lähes muodottomaksi. Isäni oli mennyt auttamaan, ja seuraavan paikalle saapuneen auton kuljettaja puolestaan oli ajanut lähimpään puhelimeen hälyttämään ammattimaista apua.

 

Äitinikin oli jo ollut menossa auttamaan, mutta isäni oli käskenyt äidin pysyä autossa nähtyään, millaista jälkeä kolari oli tehnyt. Niinpä äitini istui autossa meidän lasten kanssa, kun hän yhtäkkiä tajusi, että mikäli he olisivat tulomatkansa tapaan valinneet paluumatkansakin reitiksi uuden tien, meidän automme olisi ollut kyseisessä risteyksessä jokseenkin samaan aikaan kuin onnettomuusautot. Siinä samassa äitini muisti myös A-tädin sanat: ”iso, musta umpiauto – ihan ruumisauton näköinen…”.

 

Minä olin kuunnellut äitini tarinaa lähes hengittämättä hiljaa, ja tunsin kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitäni. ”Luuletko, että se A-tädin näkemä auto oli jonkinlainen varoitus?”, kysyin äidiltäni. Äitini katsoi minua arvoituksellisesti ja kohautti olkapäitään. ”Mene ja tiedä, mutta kuulin kyllä myöhemmin, ettei tuo tapaus ollut isotätisi elämässä mitenkään poikkeuksellinen – hän taisi saada näitä etiäisiä useamminkin. Oli kuulemma tiennyt etukäteen monen tutun ihmisen kuolemankin.” Mietin hetken, ja kysyin sitten: ”Vaikuttiko A-tädin puhe jollain tavalla siihen, että valitsittekin toisen reitin kotiinpaluutanne varten?” Äitini kohautti taas harteitaan ja naurahti: ”Mistäpä sitä tietää, siitä on jo niin kauan aikaa, etten voi enää muistaa kovin tarkasti. Mutta sen kuitenkin muistan, että kyllä se auto ajatuksissani pyöri silloin vierailun aikana, vaikka en siitä enää A-tädille puhunutkaan. Ehkä se sitten alitajuisesti vaikuttikin tien valintaan, en tiedä…”

Olin jo menossa pois, kun muistin jotain ja kysyinkin vielä äidiltäni: ”Miten niille ihmisille siinä onnettomuusautossa kävi? Ja keitä siinä autossa oli?” Äitini kääntyi ja sanoi ilmeettömänä:”Siinä autossa oli kyydissä nuori perhe, vanhemmat ja heidän reilun vuoden ikäinen lapsensa. Auto oli niin pahoin murskaantunut ja juuttunut rekan alle, että meni tuntikausia, ennen kuin heidät saatiin autosta ulos, ja siinä vaiheessa oli ollut liian myöhäistä enää tehdä mitään heidän hyväkseen. He kaikki kuolivat siinä onnettomuudessa.”