Siis elämä, tässä tapauksessa. Tänään piti olla koulupäivä. Paino siis sanalla piti. Aamuneljältä heräsin rankkaan vatsakipuun. Kipu ei lakannut puolentoista tunnin sisällä, joten ei auttanut muu kuin soittaa vanhemmat hätiin. Äiti tulikin hakemaan minut ja esikoisen ja vei minut sitten Lohjalle sairaalaan. Kahdeksan maissa pääsin viimein lääkärille, joka vahvisti, ettei tulehdusta ollut, joten kyseessä ei ollut umpisuoli. Todennäköisesti kyseessä on joko sappi- tai munuaiskivet, ja lääkitykseksi sain kipulääkettä. Ei siis puhettakaan kouluun menosta tänään.

Isäni tuli vuorostaan hakemaan minua sairaalasta, sillä äiti oli huolehtimassa lapsia kouluun. Isä toi minut kotiin, jossa romahdin välittömästi sängyn pohjalle ja nukahdin. Heräsin kännykkääni. Lastenlinnasta soitti lääkäri, joka kertoi maanantain EEG:ssä löytyneen selviä merkkejä siitä, että kuopuksella on poissaolokohtauksia, jotka näkyvät poikkeavana aivosähkötoimintana. Kuopuksella on siis epilepsia. Siinä vaiheessa ei päivää enää olisi pahentanut oikeastaan mikään.

Pikapuoliin pitäisi tulla kutsu epilepsiavastaanotolle, jossa määrätään kuopukselle lääkitys. Pyörähdin netissä tutkimassa juttuja, ja ilmeisesti kuopuksella on nk. lapsuusiän poissaoloepilepsia, joka ilmenee lyhyinä poissaolokohtauksina, joiden aikana lapseen ei saa kontaktia, eikä hän muista mitä hänelle on sanottu kohtauksen aikana. Kuulostaa kovin tutulta. En vain tiennyt, että se on epilepsiaa. Hyvä puoli tässä jutussa on, että nyt on moni muukin asia saanut selityksen, ja ilmeisesti lääkehoidolla kohtaukset saadaan pysymään kokonaan poissa, ja mahdollisuus parantua kokonaankin on 90 %. Jos lääkehoito tehoaa (ja miksi ei tehoaisi, kokemukset ovat olleet hyviä netin mukaan), kuopuksen tapaturma-alttius vähenee, hänen koulunkäyntinsä alkaa sujua paremmin, kun kohtaukset eivät enää vaikeuta ymmärtämistä, ja tosiaankin on toivoa siitä, että lääkehoito poistaa koko asian päiväjärjestyksestä jossain vaiheessa.

Minä olen jo edennyt epäuskoisuusvaiheesta järkytyksen kautta kaiketi jo siihen vaiheeseen, jossa alan hyväksyä asian ja löydän siitä jopa hyviä puolia. Edelleenkin kuitenkin itkettää koko ajan, eikä oman vatsan kipuilu auta asiaa yhtään. Onpahan taas elämä antanut, ihan isolla kädellä.