Minä aloitin kansakouluni syyskuun ensimmäisenä 38 vuotta sitten. Koulu, jossa oppimisen tieni alkoi, ei enää ole koulu, vaan päiväkoti ja vieläpä ruotsinkielinen, ja eräs ystävättäreni työskentelee siellä (hauska sattuma). Koulu on kansallisromanttinen kivilinnoitus katkeavan kadun varrella Helsingin keskustassa, ja minulla oli koulumatkaa vain kolme korttelinväliä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Linnakoulussa ei ollut edes automaattista soittokelloa, oli vain gongi, jota jokainen kävi vuorollaan aulajärjestäjänä ollessaan soittamassa välitunnin alkamisen ja päättymisen merkiksi. Samassa linjassa muun koulutarpeiston kanssa olivat pulpetit. Ne olivat vanhoja, puisia ja sukupolvien kuluttamia paripulpetteja, pituusjärjestyksen mukaan järjesteltyinä luokkiin niin, että lyhyimmät oppilaat istuivat luokan etuosan matalimmissa ja pisimmät takarivin korkeimmissa pulpeteissa. En koskaan muista istuneeni eturivissä, olin aina takana, sillä koko kouluaikani aina lukioon saakka olin luokkani pisin tyttö.

 

Ensimmäisestä luokastani ja sen pulpetista en paljoa muista, mutta toinen luokka on syystä tai toisesta jäänyt mieleeni paljon paremmin. Minä jaoin paripulpettini luokan pisimmän pojan, P:n kanssa. Hän oli pitkä ja hontelo, rillipäinen poika, josta tuskin kukaan luokallani edes kakaramaisimmassa ihastusvaiheessaan haaveili. P oli mukava, vähän hiljainen, ja hänen vieressään oli hyvä istua. P oli hyvä koulussa, ei minullakaan tosin vaikeuksia koskaan ollut, olinhan lukenut jo nelivuotiaasta asti, ja lempilukemistoani olivat äitini keskikoulun historiankirja sekä Ilias ja Odysseia.

 

Pulpetti olisi muuten ollut mukava istumapaikka, mutta kun se oli minulle ja P:llekin liian matala. Minulla varsinkin on aina ollut pitkät jalat, joten pulpetti painoi polviani, ja kun istuimen malli oli sellainen, ettei tuolia saanut kauemmaksi pulpetista (tuolihan oli kiinteästi osa pulpettia), ahdistuin ja tulin kärttyisäksi epämukavasta istuma-asennosta. Vaivihkaa yritin aina ujuttaa edes toisen jalkani roikkumaan käytävälle, mutta jos opettaja sen huomasi, tuli katederin takaa heti tiukka komento istua kunnolla. Opettajamme oli vaihtunut ensimmäisen luokan jälkeen, sillä ensimmäisen luokan tavattoman ystävällinen ja lempeä opettajatar oli lähtenyt miehensä työn viemänä niinkin kauas kuin Boliviaan asti, ja hänen tilalleen oli tullut vanha, kiukkuinen ja ilmeisesti hyvin lähellä eläkettä ollut vanhapiikaopettaja, joka inhosi minua varmasti yhtä paljon kuin minä häntä. Muistan vieläkin elävästi, kuinka hän naputti tahtia musiikkitunnin lauluille läiskäyttelemällä karttakeppiä tauluun… ääni muistutti ruoskan sivallusta, tai ainakin niin kuvittelin, sillä missäpä minä, kaupunkilaistyttö, olisin ruoskan sivallusta kuullut 60- ja 70-lukujen taitevuosina. Onnistuipa opettajamme kerran katkaisemaankin karttakeppinsä, kun innostui hieman liikaa…

 

Pulpettikaverini P:n kanssa kävimme hyväntahtoisen kisan kertotauluja opetellessamme. Opettajamme halusi paukuttaa kertotaulun päähämme vanhan kansan malliin, joten luokan etuseinälle ripustettiin iso pahvitaulu, jossa oli jokaisen oppilaan nimi (aakkosjärjestyksessä tietenkin) ja jokaisen kohdalla yhdeksän saraketta, jokaista opittavaa (1-9) kertotaulua kohden. Jokaisen matematiikantunnin päätteeksi muodostimme jonon, ja opettaja kuulusteli meiltä aina yhtä tai kahta kertotaulua kerrallaan. Jos sai yhden kertotaulun virheettä läpi, sai yrittää seuraavaa numeroa, ja jokaisesta oikein menneestä kertotaulusta sai viivan sarakkeeseen. Kun viivoja oli viisi, sai siirtyä seuraavan numeron kertotauluun. Tällä tavalla käytiin kertotaulut läpi. Minä ja P olimme heti alusta alkaen kertotaulukuulusteluissa aivan omaa luokkaamme. Taistelimme kertotauluja läpi rinta rinnan, lähes tasaväkisinä, kunnes eräänä päivänä P ei tullutkaan kouluun, ja kuulimme opettajalta, että hänellä oli tulirokko ja hän joutuisi olemaan koulusta pois ainakin kaksi viikkoa. Selväähän se on, että tuon kahden viikon aikana otin aikamoisen etumatkan P:hen, ja kun hän sairautensa jälkeen palasi yhteiseen pulpettiimme, ei hän enää ehtinyt kuroa etumatkaani umpeen. Rehellisyyden nimissä lienee sanottava, että olen jokseenkin varma, että ilman tätä epäreilua etuisuutta tuskin olisin ollut luokan kertotaulumestari.

 

Pulpettiahdistukseni oli suurimmillaan käsityötunneilla, jotka ahdistivat minua muutenkin. Toisin kuin nykyään, tuolloin kansakoulun ekaluokilla olin jokseenkin toivoton käsitöissä. Vohvelikangaspujottelut ja alkeelliset ristipistotyöt sentään jotenkin menettelivät, mutta virkattu pannulappuni oli kuin peltiä ja kaukana säännöllisestä neliöstä, ja neulomani kaulurin käsiala (ainaoikeaa) sai äitini ratkeamaan hyväntahtoiseen nauruun. Kaiken kukkuraksi pulpetissa istuen oli mahdotonta tehdä töitä. Niinpä siirryin usein pulpettini kannen päälle istumaan, jalat istuimella, ja tässä asennossa sain edes jotain aikaan. Tosin opettaja komensi minut aina alas luokkaan palattuaan. Kun yritin selittää, että istuminen on tuskallista ja polviini jää pulpetista ikävät painaumat, hän heltyi sen verran, että sain istua pulpetissani sivuttain, jalat käytävälle roikkuen – mutta ainoastaan käsityötunneilla. Istuimen ja pulpetin väli oli kuitenkin niin ahdas, että käteni eivät päässeet tuossa asennossa liikkumaan sitäkään vertaa kuin normaalisti istuessani, joten otin tavakseni ihan vapaaehtoisesti olla vain tekevinäni töitä tunneilla, ja opettajan luvalla jatkoin sitten käsitöitäni kotona.

 

Tuosta kaulurista neuloin kotona noin viiden sentin pätkän, ja käsialani oli hyvässä asennossa neuloessani sitten varsin kaunista. Ilmeisesti vähän liiankin kaunista, sillä kun näytin tekelettäni opettajalle seuraavana päivänä koulussa, hän koko luokan kuulleen haukkui minut siitä, että äitini oli neulonut koulukäsityötäni ja purki kaiken, minkä olin kotona neulonut. Minä hermostuin moisesta syytöksestä ja omavaltaisesta työni purkamisesta niin pahasti, että taisin kirota opettajan jonnekin huomattavan tuliseen paikkaan – ja jouduin jälki-istuntoon. Ei siinä mitään, eihän koulussa tietenkään saa kirota eikä varsinkaan opettajalle, mutta olisittepa kuulleet, mitä äitini sanoi, kun tuli hakemaan minua koulusta jälki-istunnon päätteeksi ja haukkui opettajan pahanpäiväisesti. Hän ei muutenkaan arvostanut opettajaani pahemmin, ja tämä viimeisin tempaus sai hänet vallan tulistumaan. Sen jälkeen ei minusta ja opettajasta enää saanut kavereita millään, ja kun keväällä pääsin luokaltani luokan toiseksi parhaana oppilaana (P oli se priimus), olin yksinomaan helpottunut siitä, että toinen luokka oli osaltani ohi. Vanhassa kivilinnassa ei enää ollut kolmatta luokkaa, vaan tieni vei ensin toiseen kansakouluun ja vuotta myöhemmin jo keskikouluun.

 

Niinpä niin. Ehkä tuo toisen luokan paripulpetti onkin jäänyt mieleeni niin hyvin juuri siksi, että se aiheutti minulle niin paljon ahdistusta ja tuskaa. Tai ehkä se sittenkin jäi mieleeni siitä syystä, että siinä istuessaan tunsi olevansa osa pitkää sukupolvien ketjua, huomattavasti paremmin kuin myöhempien koulujen persoonattomissa ja uudenaikaisissa yksittäispulpeteissa, joiden alle polveni vallan mainiosti mahtuivat.