Lehvästön kätköissä

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Niin kauan kuin Milli muisti, äiti oli kieltänyt metsään menemisen ja erityisesti puihin kiipeämisen. Ei niin, että Milliä olisi kiipeily erityisesti kiinnostanut puhumattakaan siitä, että hän olisi edes puiden alaoksille ylettynyt. Oikeastaan hänen elämänpiirinsäkin oli vasta aivan viime viikkoina laajentunut niin paljon, että hän oli uskaltautunut kylän ulkopuolelle, missä metsä kasvoi. Nyt kun pikkuveli oli syntynyt, ei äidillä enää riittänyt aikaa Millin touhujen seuraamiseen, joten Milli sai vaellella ja tutkia ympäristöä vapaammin. Ja olihan hän sentään jo iso tyttö, kymmenen vuodenkiertoa jo elänyt.

 

Sinä päivänä Milli oli kyllästynyt pyörimään kylän muiden lasten kanssa keskusaukiolla ja lähtenyt omille teilleen jo ennen puoltapäivää. Ei hän sen kummemmin suunnitellut menevänsä metsään, kunhan kuljeskeli ensin joen rantaan ja siitä melkein huomaamattaan ylävirran suuntaan, kunnes tajusi olevansa aivan metsän reunassa.

 

Metsän vihreys tuntui oudolta, kylässä kun ei ollut lainkaan puita. Milli oli sitä joskus ihmetellyt, ja kuullut joskus vanhojen puhuvan siitä, kuinka olisi miellyttävää levähtää puun varjossa silloin, kun keskipäivän aurinko paistoi kuumasti, eikä sen säälimätöntä hohdetta päässyt pakoon kuin sisälle taloihin. Milli oli kerran kysynyt äidiltä, mistä puut kasvavat, mutta äidin silmissä näkynyt häivähdys pelkoa ja hänen kiukkuinen vastauksensa: ”Oletkos hiljaa siinä!” oli saanut Millin sulkemaan suunsa ja unohtamaan, että oli mitään kysynytkään.

 

Jostain syystä kyläläiset eivät menneet metsään. Koskaan. Kerran Milli oli kuullut yhden vanhoista puhuvan tytöstä, joka oli mennyt metsään kymmenennen vuosikiertonsa alussa, joskus kauan sitten, jo ennen Millin syntymää. Kun Milli oli uskaltautunut kysymään, kenestä oli kysymys ja mitä tyttö oli palattuaan kertonut, vanha oli vain vilkaissut Milliä kylmästi ja sanonut, ettei asia kuulunut hänelle eikä tyttö sitä paitsi ollut koskaan palannut.

 

Joten Millikään ei ollut mennyt metsään eikä ollut kiivennyt puihin, vaan pysytellyt kylässä, äitinsä valvovan katseen alla. Ja nyt hän seisoi virran rannalla ja katsoi edessään olevaa vihreää vehreyttä tuntien miellyttävää pelonsekaista kihelmöintiä selkäpiissään. Tohtisiko metsään mennä? Milli vilkaisi nopeasti kylään päin, varmisteli, ettei kukaan nähnyt hänen seisovan paikassa, johon hänellä ei ollut asiaa, ja astui äkkiä puun alle, varjoon.

 

Metsässä oli viileää ja hämärää. Aurinko ei päässyt paistamaan lehvästön läpi, ja vaikka Milli kuinka yritti katsella ylöspäin, hän ei erottanut taivastakaan kaiken vihreyden takaa. Viileys tuntui hyvältä ja erilaiselta kuin sisällä talossa, metsässä tuntui pieni tuulenvire koko ajan, ja lehdet kuiskailivat hiljaa kahisten koko ajan. Milli kosketti hajamielisesti puiden runkoja kulkiessaan niiden ohi. Kaarna tuntui rosoiselta käden alla, pari kertaa Milli huomasi pienen mustan muurahaisen vilistävän pitkin runkoa omalla matkallaan, kiireisesti ja hätäillen kantamuksensa kanssa. Milli asetti sormensa muurahaisen eteen, ja se peruutti ja kiersi, pyörien hetken ymmällään ja jatkaen sitten matkaa.

 

Milli kulki syvemmälle metsään nostellen huolellisesti jalkojaan puiden juurien yli. Metsässä ei ollut tietä eikä polkua, mutta aluskasvillisuuttakaan ei ollut paljon. Puiden juuret levittäytyivät kuin vanhojen kyhmyiset sormet pitkin maan pintaa, risteillen toistensa lomaan. Lopulta Milli pysähtyi katselemaan ympärilleen. Erään puun vieressä oli iso kivi, ja Milli kiipesi sen päälle. Hän kurotti ylemmäs ja sai otteen puun alimmasta oksasta, ja kapusi ketterästi runkoa vasten jalkojaan asetellen, kunnes sai heilautettua toisen jalkansa oksan yli ja vedettyä itsensä oksalle istumaan. Kuinka korkealla hän olikaan! Milli heilutteli jalkojaan riemukkaasti ja nousi seisomaan oksalle. Seuraavat oksat olivat jo paljon lähempänä, ja Milli pystyi helposti kiipeämään ylemmäs, aina vain ylemmäs.

 

Äkkiä Milli kuuli kahahduksen jostain yläpuoleltaan, ja äkillinen ääni sai hänet säikähtämään niin, että hän joutui hetken hakemaan tasapainoaan. Kahahdus kuului melkein heti uudestaan, sitten oksa jossain hänen yläpuolellaan narisi kuin painon alla. Milli ei heti uskaltanut katsoa ylöspäin, vaan nojasi puun runkoon kuin tukea hakien, ennen kuin kohotti katseensa ja tähyili ylös lehvästöön. Pari metriä hänen yläpuolellaan oleva oksa painui aavistuksen verran maata kohden, mutta oksalla ei ollut mitään eikä ketään. Milli nielaisi hermostuneena ja yritti katsoa tarkemmin, ja lopulta hän erotti varjon lähellä puun runkoa. Oksalla oli jotain, jokin, joka liikkui ja kahisutti puun lehtiä.

 

Milli tunsi hienoisen pelon tunteen asettuvan vatsaansa ja valmistautui jo laskeutumaan alemmas, kun hän kuuli hiljaisen kuiskauksen… ”Hei!” Ääni sanoi. Milli katsoi äkkiä ylös ja näki rungon vieressä kasvot, joiden piirteet eivät erottuneet kunnolla vihreässä hämärässä. Milli ojensi kättään, tarttui kiinni ylempään oksaan ja veti itsensä seuraavalle oksalle. Ääni nauroi kuiskaten, härnäten, ja kahina kertoi naurajan liikkuvan ylöspäin, kohti puun latvaa.

 

Milli kapusi perässä, liikkuen oksalta toiselle ketterästi, aina vain ylemmäs. Auringon kultainen hohde alkoi näkyä harventuvan lehvästön läpi, tuolla näkyi pilkahdus huikaisevan sinistä taivasta, ja kahina liikkui Millin edellä, kunnes äkkiä pysähtyi, ja Milli näki ensimmäisen kerran edellään kulkeneen hahmon kunnolla juuri ennen kuin se levitti siipensä ja nousi lentoon puun latvasta. Milli veti itsensä ylös aivan latvaan saakka ja jäi hengästyneenä katsomaan, kuinka olento kaartoi takaisin kohti puuta ja laskeutui Millin viereen oksalle.

 

Siivekäs olento kosketti Millin kasvoja kädellään ja katsoi häntä tutkivasti. Milli uskalsi tuskin hengittää, kun olento käänsi häntä hellävaroin ja siveli Millin selkää. Milli tunsi kihelmöinnin lavoissaan ja huusi äkillisestä ja yllättävästä tuskasta, kun siivet tulivat esiin, repivät hänen puseronsa ja avautuivat tuntemaan tuulen ensimmäisen kerran. Olento nousi ilmaan vetäen Millin mukaansa, kannatellen häntä kunnes siivet avautuivat kunnolla ja alkoivat kantaa.

 

Milli heittäytyi tuulen varaan ja kaarsi kohti kylää. Hän näki äitinsä seisomassa keskusaukiolla ja tunsi ohimenevän kaipauksen piston. Äiti oli niin pieni, niin vanha, niin kahlehdittu maahan… Milli heitti päänsä takakenoon ja nauroi riemukkaasti ensimmäisen kerran elämässään.