Eilisiltainen vanhempainyhdistyksen hallituksen kokous sai minut filosofiselle tuulelle; kahdestatoista jäsenestä paikalla oli kolme, ja kyseisessä kokouksessa oli tarkoitus sopia vuosikokousasioista. Ei ole vaikeaa lukea rivien välistä, kuinka paljon muita jäseniä toiminta kiinnostaa. Ja miksi kiinnostaisikaan, ilmeisesti aika moni nykyihminen tuumaa, että kyllä muut vanhemmat huolehtivat tai sitten koulu huolehtii, tai kaupunki tai kunta, tai loppukädessä valtio, poliisi ja vankeinhoitolaitos...

Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun pohdin itsekseni, kuinka paljon yhteiskunnan ja valtion varoja (=verovaroja) säästettäisiin, jos ihmiset välittäisivät ajoissa, toimisivat edes joskus epäitsekkäästi ja auttaisivat muita ajattelematta, mitä saavat siitä itselleen palkkioksi. Otetaan nyt esimerkiksi alakoulun vanhempainyhdistys. Lasteni koulun vanhempainyhdistys on perustettu joitakin vuosia sitten yhtä asiaa varten: järjestämään lasten iltapäivähoito. Iltapäiväkerho saatiin aikaan kovalla työllä ja yhteisellä yrittämisellä, ja jonkin aikaa toimintaa pyöritettyään vanhempainyhdistys luovutti kerhon ylläpidon eteenpäin asiaan vihkiytyneelle järjestölle. Eilen illalla kuulin, että kerhon toiminta on ilmeisesti päättymässä kevään 2007 lopulla.

Sekään ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun monen ihmisen vapaaehtoinen talkootyö valuu hukkaan. Kerho on kuitenkin ehtinyt toimia useita vuosia, ja kymmenet lapset ovat ehtineet viettää iltapäiviään turvallisessa ympäristössä. Saldon täytyy siis kuitenkin olla siinä suhteessa plussan puolella. Minuakin harmittaa työtä tehneiden ihmisten puolesta, itse en ehtinyt tuohon työhön mukaan, mutta kun Esikoinen meni kouluun, en hetkeäkään pohtinut kieltäytymistä, kun ihmisiä pyydettiin mukaan vanhempainyhdistyksen toimintaan.

Minusta on luonnollista osallistua vapaaehtoiseen työhön, josta on hyötyä niin omille kuin muidenkin ihmisten lapsille. Yhdistyksemme ei ole saanut aikaan suuria asioita, mutta siitä ei olekaan kysymys. Pienetkin edistysaskeleet ovat aina askelia eteenpäin.  Jo parina vuonna olemme järjestäneet lankalauantaisin askarteluiltapäivän, jossa on isolla porukalla askarreltu virpovitsoja ja pääsiäiskoristeita - ilman eri korvausta - ja kerätty siinä sivussa varoja arpajaisilla (lahjoitetut voitot) ja buffetilla. Niillä varoilla yhdistys hankki tänä syksynä verkot koulun pihan jalkapallomaaleihin. Lapset olivat riemuissaan, sillä nyt he voivat pelata välitunneilla futista kunnolla, eikä palloa aina tarvitse lähteä hakemaan milloin mistäkin pihan nurkasta. Pieni asia, jolla on ollut jo nyt paljon merkitystä.

Lapset viettävät koulussa paljon aikaa, ja nykyisen kunnallispolitiikan aikana, kun rahahanat käännetään kiinni, tuntimääriä supistetaan ja kaikesta tingitään, ei kouluilla ole mahdollisuutta eikä resursseja enää sisällyttää koulupäiviin juuri mitään ekstraa. Yleisen tasa-arvon (=tasapäistämisen) nimissä koulu ei saa edellyttää vanhemmilta mitään taloudellista panostusta verovarojen lisäksi. Ja vaikka suurin osa vanhemmista ei ehkä näe mitään outoa, väärää tai edes taloudellisesti merkittävää rasitetta siinä, että maksetaan vaikkapa viisi euroa luokkaretken bussimaksuista, niin aina löytyy joukosta joku, jolle periaate on pyhä. Ja pyhän periaatteen vuoksi ollaan valmiita taistelemaan eri oikeusasteissa asti ja uhraamaan aikaa, vaivaa ja varoja- mutta jos pyydetään talkoihin koulun pihan kunnostukseen, ei siihen löydy aikaa, halua eikä kiinnostusta. Koulun pihahan kuuluu kunnalle tai kaupungille, ei vanhemmille. Ja jokainenhan maksaa veroja, joten sitä rataa meillä kaikilla on toki oikeus istua visusti takapuoltemme päällä ja odottaa, että kaikki kannetaan valmiina nenän eteen. Siihen kai pitäisi sitten tyytyä.

Joskus oli aika, jolloin koulussa piti maksaa kaikesta, ja siitäkin huolimatta piti maksaa myös veroja. Minunkin vanhempani ovat keskiluokkaisista tuloistaan halunneet maksaa minun ja veljeni huomattavat koulumaksut, kouluruoat, koulumatkat sekä kirjat, koska he ovat halunneet lastensa käyvän sellaisia kouluja, joissa opetukseen panostetaan. He ovat halunneet antaa lapsilleen mahdollisimman hyvät eväät matkalle aikuisuuteen, ja siitä on täytynyt maksaa. En väitä, että haluaisin saman tilanteen takaisin. Väitän kuitenkin, että minä ja aviosiippani emme koe pyhien perusoikeuksiemme loukkaukseksi sitä, jos meiltä pyydetään viiden euron sijoitusta esikoisen luokkaretken bussimaksua varten. Tai yhden illan työpanosta koulun pihan kunnostukseen. Kaikilla ei ole näihinkään mahdollisuutta, mutta jos minä voin tehdä samalla jonkun muun vanhemman puolesta jotain, teen sen mielelläni. Se ei ole minulta millään lailla pois, päinvastoin. Voin aivan hyvin seisoa ylimääräisen tunnin arpoja myymässä, jos sillä tavalla lapseni luokkatoverikin pääsee retkelle mukaan.

Afrikassa tavataan sanoa, että lapsen kasvattamiseen eivät riitä vain vanhemmat, siihen tarvitaan koko kylä. Itse ymmärrän tuon sanonnan niin, että jokaisella aikuisella - ei ainoastaan lapsen omilla huoltajilla - on vastuu jokaisesta lapsesta. Jättäisimmekö me vieraan lapsen pulaan, jos sattuisimme paikalle ja meillä olisi mahdollisuus auttaa? En usko. Me unohdamme kuitenkin helposti, että kaiken avun ei tarvitse olla akuuttia eikä hädän tarvitse olla suuri, että avulla olisi merkitystä. Siksi minä menen mieluummin vanhempainyhdistyksen kokoukseen ja viittaan kintaalla tekemättömille kotitöilleni, ja toivon, että hetkellisellä epäitsekkyydelläni on merkitystä joskus tulevaisuudessa. Pelkkä merkityksen mahdollisuus tekee kulutetusta ajastani arvokasta.