Laskeskelin tuossa, kuinka monta pipoa olen syyskuun lopussa ja lokakuussa neulonut. Niitä taisi olla yhteensä 16 kpl. Minussa on hieman maanikon vikaa, myönnetään. Kun johonkin neuleaiheeseen tykästyn - siis tällaiseen nopeaan - niin niitä syntyy yleensä useampia. Ja myönnettävä on, että pipot ovat jokseenkin täydellisiä töitä:

• niitä voi neuloa pyörönä
• niitä voi neuloa melkein mistä tahansa langasta
• ne voivat olla vaikeita tai helppoja, ihan miten itse haluaa
• värejä ja neulepintoja voi sommitella loputtomiin
• lankaa kuluu kohtuullisesti
• niitä tehdään vain yksi (vrt. lapaset ja sukat)
• ne kulkevat helposti mukana
• malleja on loputtomiin ja lisää tulee koko ajan
• jokainen tarvitsee niitä, useampiakin
• niitä voi neuloa yhtä mukavasti ylhäältä tai alhaalta aloittaen
• jne.

Otsikon tusina tarkoittaa, että arpajaispalkintolaatikkoon pipoja on nyt valmistunut kaksitoista kappaletta. Mielessä on nyt neuloa Kuopukselle yksi pipo, sillä kaikki muut perheenjäsenet ovat jo saaneet yhdet pipot kukin tänä syksynä. Ja rehellisesti sanottuna minua jo hiukan riepoo katsoa, kuinka neiti kulkee aina vaan se pari vuotta sitten neulottu ja jo hiukan resuiseksi käynyt Tychus päässään. Ehkäpä nyt olisi aika neuloa hillityn raidallinen (ruskeaa ja vaaleanpunaista) Felicity talvitakin kaveriksi?

Mutta viime yönä, saunan jälkeen televisiota katsellessa, valmistui siis vielä se kahdestoista arpajaispipo:



Seiskaveikan raitaa ja tummaa sinistä. Hyvin perusperuspipo, miehelle. Lankaa meni 48 g.

****
Hiki päässä siivosin tänään lankahuonettani. Kaikesta lankojen kanssa resuamisesta huolimatta ei poistettaviakaan lankoja juuri löytynyt. Itseänikin ärsyttää tämä tämmöinen kitupiikki-asenteeni: voin toki neuloa lahjoitettaviksi vaikka mitä kivoja lankoja, mutta suoraan lankana pois annettaviksi tai myytäviksi ei muka löydy mitään - höh!