viime ajat ovat blogini ja ajatukseni pyörineet turhankin tiiviisti vain käsityöasioissa. Ei niin, etteikö se olisi ihan OK, mutta viikonlopun käsityörupeaman jälkeen olen jopa vähän ahdistunut, kun suorittaminen on siirtymässä jo tuohon rentouttavaksi tarkoitettuun harrastukseenkin. Tuo lankakasa toki on hyvä motivaattori siinä suhteessa, mutta silti...

Opiskelu alkaa tällä viikolla, ja olen optimistisen odotuksen vallassa. Minkähänlaista tuo tulee olemaan? Tuoko se mukanaan hillitöntä stressiä vai pärjääkö vähemmälläkin puurtamisella, ja millaisia ovat tulevat opiskelukaverini? On aina hieman jännittävää mennä mukaan uuteen ryhmään, vaikka olenkin tällainen yltiöseurallinen ihminen. Koskaan kun ei tiedä, millaisia ihmisiä elämä vastaan tuo. No, asiat selvinnevät pikkuhiljaa, ja varmaankin jo torstain orientaatiopäivän jälkeen olen jo viisaampi kuin tänään.

Opiskelu tuo väistämättä mukanaan kuitenkin jostain muusta luopumisen. Olen jo pidemmän aikaa harkinnut jättäytymistä pois yhdestä järjestöstä, ja oikeastaan nyt voisi olla sopiva tilaisuus siihen. Luopuminen on vain niin oudon vaikeaa, tuntuu siltä kuin heittäisi jotakin hukkaan - mutta eiväthän menneet työt ja teot mihinkään katoa, ne on tehty ja niillä on ollut oma vaikutuksensa. On vain sellainen olo, kuin luovuttaisi - antaisi periksi. Mikä lie kummallinen työmoraali tai jokin sellainen minussa on, joka tällaisessakin hakaa vastaan, vaikka tunnetusti olen heittänyt yhdet yliopisto-opinnotkin kesken sen suurempia murehtimatta. Tai ehkä vanhemmiten olen vain alitajuisesti päättänyt enää olla luovuttamatta yhtä helposti, kukapa tietää.

Opiskeluni aion joka tapauksessa hoitaa kunniallisesti loppuun, vaativatpa ne sitten paljon tai vähän työtä. Samoin olen päättänyt olla antamatta periksi läskinkarkoitusprojektissani. Jouluaika teki minulle tepposet ja tuli takapakkia, jota olen nyt sinnikkäästi yrittänyt karkoittaa, mutta helppoa se ei ole. Olen huomannut, että vielä joulukuussa minulla ollutta "henkistä paloa" ei juuri nyt löydy mistään... mutta tämä luultavasti kuuluu asiaan, ja kohta se motivaatio taas kunnolla löytyy. Olen kerrankin päättänyt roikkua tässä hommassa kynsin ja hampain kiinni kuin rottaa jahtaava terrieri, sillä vuosia kertyy koko ajan lisää mittariin, ja omassa äidissäni minulla on ilmielävä esimerkki siitä, mikä minuakin odottaa, jos en viimeistään tässä vaiheessa ota itseäni niskasta kiinni ja ryhdy hoitamaan itseäni.

Mikä lie saanut minut näin filosofiselle tuulelle; ehkä se on tämä sää, joka on niin outoa ja masentavaa. Tänä aamuna töihin ajaessani ohitseni pyyhälsi moottoripyörä - tammikuun yhdeksäs päivä, ja joku ajaa moottoripyörällä. Lasten pulkat, kelkat ja sukset lojuvat käyttämättöminä varaston nurkassa, ja melkein odotan joku aamu näkeväni kukkapenkissä jonkun sitkeän orvokin kukkimassa... Enpä oikeasti olisi koskaan uskonut ikävöiväni talvea?!