Ulkona paistaa aurinko ja aamulla oli kaksi astetta pakkasta. Urheasti astuin ulos caprihousuissani, vain ohuet polvisukat säärieni peittona. Ja mikäs oli mennessä, auto oli pihassa muutaman metrin päässä ja rakas aviosiippani oli laittanut johdon jatkoksi, joten sisätila oli lämmin heti sinne mennessä.

***

Käsityörintamalla on valmista jo kolmen pipon verran. Neljännen silmukoita loin aamuruuhkassa autossa (auto siis seisoi pääosin paikallaan). Piponeulonta tosin taitaa joutaa hetkeksi "hyllylle", sillä Ravelryn reissuhuiviryhmästä kävin urkkimassa, että peräti kaksi huivia on tulossa minulle päin jatkettaviksi. Jes! Edellinen lähti jo syyskuun alussa eteenpäin, ja olen kovasti odotellut lisää neulottavaa...

***

Jatkan vielä hieman tuota edellisessä postauksessa kertomaani kiusausasiaa. Minusta oli tuossa sunnuntain episodissa erityisen erikoista se, että Kauhajoen tapahtumat olivat tuoneet oman kiusaamistapaukseni kovin selvästi mieleeni juuri viime viikolla. En voinut olla pohtimatta, miten erikoisesti elämä heittelee, kun toiset purevat hampaansa yhteen ja menevät silkalla sisulla eteenpäin kiusaamisesta huolimatta, ja toiset purkavat pahan olonsa niihin, joilla ei ole asiaan osaa eikä arpaa. Miten ja mistä toiset saavat voimaa ja tahtoa tehdä kiusaamisesta lopun ja nousta kiusaajiaan vastaan, ja toiset joutuvat alistumaan, tyytymään kohtaloonsa ja sulautumaan seiniin päästäkseen edes hetkeksi rauhaan.

Olen usein pohtinut itsekseni, että millaista elämäni olisi ollut, jos minua ei olisi juuri silloin kiusattu. Mahdoton sanoa, mutta kyllä kiusaamisella pitkät jäljet oli ja on. Mietin myös usein, ymmärtävätköhän nämä kiusaajat oikeastaan koskaan omia virheitään, katuvatko niitä? Pyytävätkö edes ajatuksissaan anteeksi? Yrittävätkö koskaan korjata pahoja tekojaan? Ymmärtävätkö he edes Kauhajoen tapaisten tapahtumien äärellä, että he ovat osaltaan vastuussa kaikkien niiden nuorten kuolemasta?

Vielä tärkeämpää olisi tietysti myös miettiä, voiko kiusaajilleen antaa anteeksi. Silloin nuorena, kun kiusaajani tuli, rangaistuksen pelossa ja pakotettuna, minulta anteeksi pyytämään, saatoin vihani vimmassa ja voimieni tunnossa sanoa, että annan anteeksi aivan yhtä vilpittömästi, kuin hän tulee minulta anteeksi pyytämään... Ja joskus totesin ystävilleni, etten koskaan, milloinkaan kykene todella antamaan kiusaajalleni anteeksi, en vaikka hän tulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen pyytämään. Mutta jos en anna anteeksi, jos annan vihan vammauttaa itseni, olenko yhtään sen parempi kuin Kauhajoen surmaaja, vaikka en koskaan toista ihmistä tämän vuoksi satuttaisikaan? Luultavasti olen kuitenkin hiljaa mielessäni antanut omalle kiusaajalleni anteeksi. Hän ei tiennyt silloin, mitä oli tekemässä. Ei varmasti ainakaan arvannut, miten pitkälle jäljet tulevat näkymään. Enkä oikeastaan edes halua tietää, miten hän on poikansa kasvattanut. Jos hän ei silloin mitään kaikesta oppinut, sääliksi lähinnä käy häntä ja lähimmäisiään, mutta minun murheeni se ei enää ole.

Siinä sitä on miettimistä. Kiusaaminen saa inhoamaan itseään sen lisäksi, että inhoaa muita ihmisiä. Jos ei itsestään pidä, kuinka voisi toisiakaan rakastaa, heistä välittää ja heille arvoa antaa? Ehkä jonain päivänä joku kiusaaja herää todellisuuteen, miettii hetken myös sitä tulevaisuutta, jota on käytöksellään rakentamassa. Toivottavasti.