En tiedä, keksinkö tuon lentävän lauseen itse juuri äsken vai onko joku viisaampi jo joskus sen sanonut, mutta hällä nyt niin väliä. Kertoopahan vain todellisuudestani tällä hetkellä.

Kännykkä ei ole juuri jättänyt rauhaan, mutta kohtapahan tuokin rumba loppuu, kun loppuu kirpparipaikatkin, mitä myydä. Onneksi. Voi tässä vanhempainyhdistyksen yhtenä vastuunkantajan huokaista helpotuksesta, kun ideat eivät olekaan puhkityhmiä heti alkuunsa, vaan muidenkin mielestä on kiva tulla kirpparille myymään.

Kuopuksen sairaskertomus sai uutta puhtia, kun terveyskeskuksen sairaanhoitaja soitteli perään ja kertoi jutelleensa hoitaneen lääkärin kanssa. Oli kuulema kipsi sittenkin laitettu heti liian lyhyt, joten parhaillaan kuopukselle laitetaan uutta, joka sitten kahlitsee koko vasemman käden kuriin, ei edes rannetta saa sitten käännettyä. Ja aamulla hoksasin taas, että nyt tarvitaan vikkeliä sormia neulomaan - eihän tuohon kipsikäteen mikään rukkanen mahdu! Joten mukaan töihin (toiveajattelua pahimmillaan...) lähti punaista isoveikkaa ja 4,5 mm:n sukkapuikot, että josko olisin ehtinyt edes osastopalaverissa puikottelun aloittaa, mutta esimiespä peruutti koko palaverin, joten se siitä. Illalla on sitten ahkeroitava. Edellisen kipsikäden lämmittäjä on jo päätynyt nuken pipoksi, ja käsikin on tainnut siitä kasvaa, joten neulottava on.

Tunnustuksia on tipahtanut yksi lisää, kiitos Marle! Hauskinta tässä touhussa lienee se, että tunnustuksia tulee sellaisilta lukijoilta, joita ei oikeastaan tiedä olleen olemassakaan - tämän siitä saa, kun ei heti siirrä jokaista kommentoijaa suosikkilistalleen! Kun vain kiire hellittäisi, ja ehtisi käydä lukaisemassa jokaisen kommentoineen blogit edes kertaalleen... *huoks*

Tunnen tai sitten vain kuvittelen tuntevani iltapäiväkahvin tuoksun. Menoksi!