Näen työpisteestäni ikkunan takana heikosti tuulessa liehuvan siniristilipun puolitangossa. Enimmäkseen lippu lepää vain tankoa vasten, ikäänkuin sekin olisi tapahtumien edessä liian voimaton liehuakseen ja kunnioittaakseen eilisen päivän uhrien muistoa. Lipputangon takana on parkkipaikka ja metsä, ja metsässä, aurinkoisella kumpareella juoksentelevat läheisen päiväkodin lapset, tulevaisuutemme ja toivomme. Tällainen se on, elämän koko kuva Suomessa, juuri nyt.

Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tule. Mutta jos tulee, toivoisin, että tekijällä olisi selkärankaa jäädä henkiin ja vastata edes kerran kysymykseen, jonka kaikki kuitenkin kysyvät: miksi?

Eilinen ilta sujui kotona vaisuissa merkeissä, sillä on varsin vaikea selittää lapsille, mitä ja miksi on tapahtunut. Onneksi omat lapseni ovat niin nuoria, että he eivät oma-aloitteisesti juurikaan seuraa uutisia, ja siksi asia paljastui heille vasta sitten, kun me aikuiset tulimme kotiin. Mutta kun lapsi kysyy, miksi ihmeessä joku voi tehdä tuollaista, mitä siihen vastaa? Ei ole vastauksia, eikä hyviä selityksiä. On vain toive siitä, ettei itse joudu joskus kohtaamaan sitä todellisuutta, että oma lapsi joutuu jonkun toisen lapsen uhriksi, tai mikä ehkä vielä pahempaa: että oma lapsi syyllistyy hirmutekoon.

****

Maailma ei pysähdy näihin(kään) tapahtumiin. Meidän huushollissamme pelattiin eilen biljardia, tehtiin kaalilaatikkoa, silitettiin vaatteita, käytiin saunassa, neulottiin sukkaa, luettiin kirjoja. Esikoisella on huolimattomuudesta ja laiminlyönneistä johtuva kahden päivän viihde-elektroniikka -karenssi (ei tv:tä, ei tietokonetta, ei pleikkaa, ei kännykällä pelaamista) päällä, eikä tunnu reilulta antaa Kuopuksen katsoa televisiota tai DVD:itä sielunsa kyllyydestä. Itse toki katsoin televisiota ja kävin tietokoneella, minähän olen täydellinen aikuinen enkä koskaan lyö laimin tehtäviäni... ;-)

Kuopuksen sukkapari on toista kärkeä ja kantapäätä vaille valmiina. Sininen huivini odottaa edelleen reunuksensa valmistumista, musta jakku odottaa luoja ties mitä motivaatiokeijua kylään ja kummitytön jakku... antaa olla. Mielessä pyörii koko ajan, että pitäisi, pitäisi, pitäisi ryhtyä tekemään kenties häälahjaa, lapsille villapuseroita, lisää sukkia, menneen ajan markkinoiden arpajaispalkintoja ja myytäviä. Joka illalle ja viikonlopun päivillekin alkaa kuitenkin olla menemistä ja tekemistä, unet jäävät kuuteen tuntiin, kun ei illalla malta lopettaa neulomista ja aamuisin melkein itkettää, kun on pakko nousta sängystä ja lähteä töihin. Loppuukohan tämän sortin stressi koskaan?