Auringonlapsi kurkisteli kotinsa ikkunoista avaruuden pimeyteen. "Isä, mitä tuolla kaukana on? Mikä on tuo sininen ja vihreä jalokivi, joka kimaltelee?" "Lapseni, se on Maapallo. Se on ihmeellinen paikka! Siellä asuu monenlaisia elämänmuotoja, joista osalla on tietoisuus. Se on täynnä ihania kasveja, kirkasta vettä, ja siellä puhaltavat raikkaat tuulet…" Auringonlapsi kuunteli isänsä puhetta ja pomppi innoissaan: "Isä, voidaanko mennä sinne? Voidaanko? Voidaanko???" Aurinko kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään. "Sinne on niin pitkä matka, enkä minä voi lähteä mukaasi – olen pahoillani…"

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Auringonlapsi pujahti omaan huoneeseensa murjottamaan. Sen mieltä kiehtoi tavattomasti tuo kaukana avaruuden pimeässä sylissä kelluva pieni maailma, jonka asukkaista sillä ei ollut mitään käsitystä. Päivä toisensa jälkeen auringonlapsi tuijotti avaruuden pimeyteen, kunnes eräänä päivänä se näki jo kaukaa huimaa vauhtia lähestyvän pyrstötähden. Auringonlapsi hyppäsi ikkunalleen ja viittoi pyrstötähdelle, joka tulikin uteliaana lähemmäs."Voitko sinä viedä minut Maapallolle?" "Toki!", nauroi pyrstötähti, "olenkin juuri menossa sinne päin. Hyppää vain hännälleni ja pidä kiinni, niin mennään!"

 

Auringonlapsi matkusti pyrstötähden hännän päällä ja nauroi ihastuksissaan. Asteroidit ja pikkuplaneetat vain vilahtelivat ohi, kun komeetta matkasi radallaan kohti Maata. "Hoi, auringonlapsi, kohta olemme niin lähellä Maata kuin minä vain voin mennä. Jos hipaisenkin Maan ilmakehää, kaikki elämä siellä tuhoutuu, joten sinun täytyy selvitä loppumatkasta yksin. Hyppäähän kyydistä, ja hyvää matkaa!" Auringonlapsi loikkasi pyrstötähden hännältä ja vilkutti sille iloisesti komeetan jatkaessa matkaansa Maapallon ohi ja kauemmas avaruuteen.

 

Auringonlapsi vajosi alaspäin, yhä nopeammin ja nopeammin… Se kiisi ilmakehän kerrosten läpi ja huokaisi hämmästyksestä, kun se lopulta pääsi alimpiin kerroksiin. Maan pinta lähestyi sitä huimaavalla vauhdilla, se lensi läpi pilvien ja lopulta se näki maanpinnan alapuolellaan, vihreänä, sinisenä, kultaisena… Auringonlapsi lensi yli huikaisevien autiomaiden, suurten sademetsien, sinisinä ja vihreinä välkkyvien valtamerten. Se kaarteli seuraten meren pinnan alla liikkuvien suurten valaiden matkaa, kieppui kilpaa suurten lentokoneiden siipien ympärillä ja istahti hetkeksi lepäämään pilvenpiirtäjän harjalle.

 

Auringonlapsi liiti ja kiiti eteenpäin ilmavirtauksissa, kohti allaan hehkuvan planeetan napaa, kohti pohjoista. Siellä auringonlapsi lopulta laskeutui alas ihmettelemään suurta valkoista autiutta ja pimeyttä. Mihin sen isä oikein oli kadonnut taivaalta? Auringonlapsi kosketteli planeetan pintaa peittävää valkoista, kylmää ainetta, ja vajosi huomaamattaan syvemmälle ja syvemmälle lumihankeen, jättäen jälkeensä vain aukon, josta sen lämpöinen hohden kajasti.

 

Auringonlasta nukutti, se halusi levätä hetken ja sulki silmänsä, haukotteli ja käpertyi kasaan puhtaanvalkoiseen koloon lumihangen suojassa.

 

Kotona Isä etsi auringonlasta joka paikasta. Se ei voinut käsittää, minne lapsi oli voinut livahtaa. Huolesta kiihtyneenä Aurinko huomaamattaan lähetti avaruuteen mahtavia lieskoja, jotka saivat Maapallollakin pohjoisen taivaan tanssimaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Ihmiset ympäri maailman mittailivat Auringon toimintaa, yhtä aikaa huolestuneina ja innoissaan.

 

Mutta Aurinko tunsi ikävän puristavan sydäntään. Se oli huolissaan lapsestaan, ja lähetti yhä suurempia ja suurempia lieskoja avaruuden pimeyteen järisyttäen koko planeettajärjestelmää. Lähestyvä komeetta katseli ihmeissään pimeydestä käsin Auringon leimuntaa. Lähemmäksi päästyään se huikkasi Auringolle: "Hoi! Onko jokin hätänä?" Aurinko käänsi kasvonsa kohti komeettaa…"Lapseni on hukassa, en ole nähnyt sitä aikoihin, ja tuntuu, kuin sydämeni puristuisi kasaan huolesta… " Komeetta nolostui. Se ei ollut arvannut, että Auringonlapsi oli lähtenyt kotoaan kertomatta kenellekään. "Minä vein lapsesi Maapallolle – olen pahoillani, luulin sinun tietävän hänen lähdöstään…" "Maapallolle? Olisi pitänyt arvata… Älä murehdi, jatka matkaasi rauhassa, minä noudan lapseni kotiin!"

 

Aurinko alkoi säteillä voimakkaasti, se ulotti säteensä tahdonvoimallaan kohti Maapallon pohjoista puoliskoa, jonka pintaa se ei tähän aikaan vuodesta koskaan valaissut.

 

Lumen allakin Auringonlapsi tunsi, kuinka Isä etsi häntä. Se tunsi Auringon säteiden pienten sormien tunnustelevan maanpintaa, livahtavan lumikiteiden raosta etsien. Auringonlapsi venytteli ja alkoi säteillä itsekin, ja lumihanki sen ympärillä alkoi hohtaa ja punertaa, kuin lumen alle olisi sytytetty kynttilä. Auringonlapsi nosti päänsä hangesta ja näki Isänsä hohtavan silmän taivaanrannassa. "Lapseni, siellähän sinä olet!" Ja auringonlapsi nousi, kohotti itsensä kohti taivasta, ja nappasi kiinni isänsä lähettämistä säteistä. Se kietoi säteen ympärilleen kuin köyden ja singahti halki ilman, pilvien läpi kohti kuuta ja tähtiä, kohti Aurinkoa ja kotia…

 

Auringonlapsi istui taas omassa huoneessaan ja katseli sieltä Maapalloa. Se muisteli matkaansa, hymyili itsekseen ja käänsi sitten katseensa kohti kauempana avaruudessa kelluvaa, jättimäistä planeettaa.