Tuon lyhyemmiksi eivät viikonloput voi tullakaan. Vasta kaksi tuntia sitten istuin töissä ja ajattelin, että onhan se viikonloppu justiinsa edessä ja nyt sitten teen vaikka mitä... Ja nyt istun tässä ja noista aatoksista on kohta kolme vuorokautta. En taida muistaa ihan vähään aikaan sellaista maanantaiaamua, jolloin töihinlähtö olisi yhtä paljon vatuttanut. Vatutusta ei yhtään vähentänyt se, että aamuni kului tiskikonetta ja tiskipöytää tyhjentäessä. Ja kun viimein huusholli oli kunnossa, ei mikään vaate ollut kiva. Ja kun vaate lopulta löytyi (ensin istahdettiin saumurinkin ääreen...) ja pääsin talosta ulos ja autoon, se tervehti minua surumielisellä ujelluksella - menovesi lopussa.

No, töihin pääsin ja täällä olen. Edelleen vatuttaa. Mutta vaatteet on kivat! ;-)

Viikonloppuna sain siis vanhoja jämälankaprojekteja tehtyä, ja uudetkin langat kutsuvat minua jo kovasti lankahuoneestani (varsinaista seireenilaulua), mutta olen itsepäisesti päättänyt tehdä huhtikuussa vain ja ainoastaan jämälangoista, joten uusia proggiksia pääsi koukuille. Puikot ovat näköjään nyt saaneet jäädä lepäämään, to-do -listalla olisi ainakin yksi jämälankaproggis sukkapuikoille, mutta ei nyt natsaa.

Kotikäsityönä on nyt uusi verhokappa Kuopuksen huoneeseen. Siellä on edelleen sama verho kuin oli ennen huoneen muutostöitä, ja se verho siis toimi ainoastaan siinä vanhassa järjestyksessä. Nyt on meno toinen ja uusi verho tarpeen. Kapasta tulee ainakin riemunkirjava, muuta ei voi sanoa, sillä siihen tulee aina vain kaksi kerrosta kerrallaan samalla värillä. Aion käyttää kaikki pienimmätkin jämälankanöttöset tuohon. Mallina on mukailtu Pelagia-huivi...

Mukanakulkevaksi käsityöksi laitoin alulle yhden pienen pitsiliinan Kierrätetään -blogin kautta meille kotiutuneesta Kauneimmat käsityöt -lehdestä vuodelta 1992. Lankana on puhtaanvalkoisen (todennäköisesti) Kotiväki-kerän jäänne, josta tuon liinan pitäisi kyllä tulla ihan nätisti. Tosin jos lanka lopahtaa (taas) kesken, on tuolla laatikoissa todennäköisesti jotain muuta lankaa jatkoksi.

Eilen vaihdoin elämäni ensimmäisen kerran akvaarioon vettä. Olin odottanut siitä suuren luokan performanssia hammastenkiristyksineen ja minulle ah, niin tyypilliseen kiroiluun, mutta vastoin kaikkia odotuksia homma hoitui kohtuullisen vikkelästi ja näppärästi. Toistaiseksi ainoan kalamme saalistin pienellä haavilla lasimaljakkoon, johon olin ottanut akvaariosta vanhaa vettä, ja sieltä Pasianna sitten seuraili tekemisiäni (tai sitten ei...). Laponkin sain toimimaan vallan mainiosti imaisematta yhtään sitä yökruskeaa vettä suuhuni ja imuroin pohjahiekat puhtoisiksi. Miten voi viikossa vesi mennä noin karsean näköiseksi? Ja yksi ainoa kala! Samalla heitin myös kasvien juurelle ravinnekapselit ja nypin kaikki kellastuneet lehdet yms. pois.

Uudet vedet sekoittelin asiaankuuluvien kemikaalien säestyksellä isossa saavissa valmiiksi ja sitten vain puhdas vesi akvaarioon, pikainen vesitesti ja kala takaisin kotinurkkiin, kun lämpötila oli OK ja arvot kohdallaan. Ja kovasti virkeän oloisena se Pasianna sitten putsplankissa akvaariossaan viiletteli... =)

Olen jokseenkin varma, että tein kaiken väärin, koska homma tuntui niin helpolta... Mutta aikahan sen näyttää.

Huomenna olen poissa töistä, sillä aamulla vien ensin Kuopuksen Lastenlinnaan jatkamaan juttua viime viikolla ensimmäistä kertaa tavatun psykologin kanssa, ja iltapäivällä menemme omaan terveyskeskukseemme otattamaan pois kipsin ja kuvauttamaan käden vielä kertaalleen. "Vapaapäivä" keskellä viikkoa on hyvin tervetullut!