Pidän syksystä. Olen syksyn lapsi, syksyllä syntynyt.

Nytkin tuijottelen pimenevään syysiltaan, ikkunan edessä muutama valkorunkoinen koivu esittelee keltaista syysasuaan ja riehakas koira juoksentelee kepin perässä niiden lomitse. Taivaalla harmaat pilvenriepaleet purjehtivat tuulen kuljettamina aavistuksen sinisemmällä taustalla. Katuvalot eivät aivan vielä ole syttyneet, mutta kohta saapuu se hämärän hetki, jolloin luonnonvalo taas korvautuu luonnottomalla hehkulla. Lampun väristä riippuen se maalaa ympäristönsä valkoiseksi, sinertäväksi tai oranssinhehkuiseksi.

Olen viettänyt taas päivän sisätiloissa, en tiedä miltä ulkoilma tällä hetkellä tuntuu. Aamulla ei ollut kovin kylmä, auton ikkunoita ei tarvinnut raaputella, mutta jotenkin ulkona näyttää nyt kylmältä. Odotan sitä hetkeä, jolloin avaan ulko-oven ja astun syysiltaan. Ulkoilman puraisu on vielä lempeä näykkäisy, jota tuskin huomaa muuten kuin virkistävänä syleilynä. Talven lähestyessä ulkoilman purenta tiivistyy, tuntuu poskipäissä ja varpaissa, luikertaa hihansuista takinkin sisään ja kohmettaa korvannipukat.

Mutta sitä ennen syksy näyttää kaikki puolensa: kuulaat päivät, synkän siniharmaat sadetaivaat, tuuliset tuokiot ja alastomiksi riisuuntuvat puut. Perennapenkkien sitkeimmät asukkaat näyttävät punaiset kukintansa vielä ensilumen keskeltäkin, ja menettävät punakkuutensa vasta todellisen talven tullessa. Pihlajanmarjat sinnittelevät ruokavieraita odotellen talvenkin läpi.

Syksy on viisas. Se ei elämöi kuten kevät uutuuden innossaan. Se ei hehkuta kuten kesä kaiken kukkiessa täyteydessään. Se vain kietoo kaiken menneen kultaisten, kuihtuneiden lehtien käärinliinaan, antaa ihmisten kerätä luonnon työn tulokset ja luovuttaa loppuunpalaneen suosiolla uuden kierron raaka-aineeksi. Syksy painaa nöyränä päänsä talven lumivaipan alle, ja odottaa uutta vuoroaan.