Opin lukemaan viisivuotiaana, sillä vuotta vanhempi isoveljenikin oli sen ikäisenä oppinut, ja terveeseen sisaruskateuteemme kuului, ettei isoveli saanut osata sellaista, mitä en itse osannut. Kouluikään päästyäni olin kahlannut kaikki kotikirjahyllystämme löytyneet, lapsille edes etäisesti soveltuvat kirjat jo moneen kertaan läpi, samoin vanhempieni työpaikalla olleen suppean kirjaston.

 

Kesällä ennen koulun alkua äitini vei minut ja veljeni Kallion kirjastoon, jossa saimme elämämme ensimmäiset kirjastokortit. Rakkauteni kirjastoon syttyi ensisilmäyksellä ja siitä on muodostunut syvä, kiinteä ja edelleen jatkuva suhde, jolla tuskin on loppua ennen kuin minut löytää kolme metriä maan alta. Rakkauteni kirjoihin olen tartuttanut myös lapsiini: esikoinen oppi lukemaan muutama viikko ennen viisivuotispäiväänsä, kuopuksella rakkaus lukemiseen on heräillyt pikkuhiljaa dysfasian jarrutettua kirjallisten taitojen kehittymistä.

 

Muistan hyvin ensimmäiset lainaamani kirjat: lasten Kalevalaa, mukailtuja painoksia, jotka luin kaikki vielä samana iltana (kirjoja oli neljä). Sen jälkeen olin vakituinen ja useasti nähty lainaaja kirjaston hyllyjen välissä. Kannoin yleensä kerralla kotiin kymmenenkin kirjaa, ja saatoin vierailla kirjastossa useamman kerran saman viikon aikana.

 

Muutettuamme Jyväskylään hankin lähes ensitöikseni kirjastokortin. Lastenosasto oli lähellä kouluani, erään tavallisen asuinkerrostalon kadun varteen rakennetussa matalammassa siipirakennuksessa, jossa oli myös musiikkiosasto. Vietin siellä usein aikaani koulun jälkeen kuunnellen musiikkia ja lukien joko lainaamiani tai käsikirjaston kirjoja. Lastenosaston kirjastonhoitajat oppivat pian tuntemaan minut, sillä ensitöikseni kävin aina kyselemässä, olisiko jotain uusia kirjoja tullut. Hyvin pian kirjastonhoitajat jo jemmasivat saapuneet uudet kirjat odottamaan minua, sillä he tiesivät minun käyvän kirjastossa usein ja palauttavan kirjani nopeasti.

 

Aikuisten kirjasto sijaitsi eri rakennuksessa, vanhassa viljamakasiinissa lähellä Yliopiston päärakennusta. Vanha tiilinen rakennus herätti minussa suunnatonta uteliaisuutta, sillä olin päässyt sinne vain satunnaisesti vanhempieni matkassa. Tuohon aikaan aikuisten kirjastosta ei saanut lasten kortilla lainata, ja aikuisten kortin sai vasta 15 vuotta täytettyään, joten tuo rakennus kihelmöi mieltäni aina sen ohi pyörällä polkiessani.

 

Siirryttyäni yläasteelle lastenkirjasto oli vielä aiempaa lähempänä, ja poikkesin sinne usein hyppytunneillani. Yhä useammin kävi kuitenkin niin, etten löytänyt mitään uutta luettavaa ja jouduin tyytymään jo aiemmin luettuihin kirjoihin. Lukuvauhtini oli varsin luja; noina kiihkeimmän lukemisen vuosina taisin lukea kevyesti 200-300 kirjaa vuodessa. Myös koulumme kirjastoa käytin ahkerasti, muistan, että sen hyllystä löysin ensimmäistä kertaa luettavakseni Väinö Linnan teokset, joista varsinkin Tuntemattoman sotilaan olen lukenut niin monta kertaa, etten edes tiedä.

 

Eräänä päivänä lastenkirjastoon mennessäni tuttu kirjastonhoitaja vinkkasi minut työpöytänsä luokse ja kaiveli laatikosta minulle kirjekuoren. Avasin kuoren, josta löytyi uudenuutukainen aikuisten kirjastokortti – minun nimelläni. Kirjastonhoitaja kertoi, että he olivat keskustelleet tilanteestani ja tulleet siihen tulokseen, että olen aivan riittävän kypsä lainaamaan aikuisten kirjastosta, vaikka ikää minulla olikin vasta reilut 13 vuotta. Innostukseni taisi näkyä kasvoiltani, sillä kirjastonhoitaja huomautti hieman haikeasti, että toivoi silti vielä näkevänsä minua joskus siellä lastenkin puolella. Kenties muistin vielä kiittääkin ennen kuin säntäsin ulos ja pyörälleni.

 

Kun astuin ensimmäistä kertaa oman kirjastokortin omistajana sisään raskaista vanhoista pariovista sisään, tuntui kuin olisin mennyt kirkkoon. Kiipesin lievästi kaartuvat ja tuhansien askelien kuoppaisiksi kuluttamat kiviset portaat toiseen kerrokseen, jota täyttivät tummasta puusta tehdyt kirjahyllyt. Ensin vain kiertelin ja kaartelin hyllyjä, tutustuen paikkaan, mutta pian uteliaisuus ja ahneus valtasivat minut, ja ladoin hyllyistä käsivarrelleni kirjoja kuin halkoja. Kotimatka oli hieman hankala, sillä lainaamani toistakymmentä kirjaa eivät tahtoneet mahtua koululaukkuuni, joten jouduin osan laittamaan polkupyörän koriin ja osan tarakkani jousen alle.

 

Aikuisten kirjastokortti avasi oven maailmaan, jossa tuntui olevan luettavaa liikaakin. Yritin käydä kirjahyllyjä läpi aakkosjärjestyksessä lainaten aina kymmenkunta minua kiinnostavaa kirjaa, mutta piankin sorruin tutkimaan juuri palautettujen kirjojen kärryjä ja päädyin vaihtamaan kirjoja kiinnostavampiin. Toisinaan harrastin itsesensuuria, sillä ihan kaikkia kiinnostavia kirjoja en suoraan sanoen kehdannut edes kotiin viedä (joopa joo, Henry Miller…), joten saatoin seisoa hyllyjen vierellä pikalukemassa niitä tai vetäytyä lattianrajasta kattoon ulottuvien suurien, holvimaisesti kaartuvien ikkunoiden syvennyksiin istumaan.

 

Kauaa en ehtinyt tuon aikuisten kirjaston portaita kuluttaa, sillä muutimme takaisin Helsinkiin, jossa uudeksi vakiokirjastokseni muodostui kouluani lähinnä oleva Töölön kirjasto. Sen funktionalistisessa rakennuksessa oli aivan erilainen tunnelma kuin Jyväskylän vanhassa viljamakasiinissa. Siellä kulutin myös lukusalin penkkejä lukioaikanani kokeisiin lukiessani. Vanhan Pääkirjaston lukusali Rikhardinkadulla oli tukikohtanani abikeväänä, ja pikkuhiljaa siirryin myös käyttämään Yliopiston kirjastotarjontaa niin Dommalla kuin tiedekunnankin kirjastossa.

 

Jossain elämäni vaiheessa harkitsin, että olisin valinnut urakseni kirjastonhoitajan ammatin. Ankaran realistinen minäni oli kuitenkin sitä mieltä, että akateemisen koulutuksen hankkiminen nälkäpalkalla tehtävää työtä varten ei ole järkevää – mutta veikkaisin, että olisin tänäkin päivänä onnellisempi työssäni, jos olisin tuota tietä kulkenut. Mutta elämä ohjaa toisinaan kummasti, antaen pieniä, ansaitsemattomia lahjoja; nykyisessä työpaikassani on oma kirjasto, jonka kirjastotätinä saan omalla vuorollani toteuttaa lapsuuden ja nuoruuden ammatinvalintahaavetta, ja viettää aikaa minulle niin rakkaassa ympäristössä. Ja vaikka lukutahtini onkin vähentyneen vapaa-ajan myötä surkastunut murto-osaan nuoruusaikaisesta, olen edelleen ylpeä siitä, että luettuja kirjoja kertyy vuoden mittaan vähintään yksi viikkoa kohden.