Tänä aamuna herääminen oli kuin olisi haudasta noussut (ei minulla siitä kokemusta ole, mutta vilkas mielikuvitus...). Näin jotakin hyvin, hyvin konkreettista unta, jossa olin hukannut koirani (unessa se oli pieni ja ärhäkkä kääpiöpystykorvan tapainen otus - minulla ei koskaan ole ollut sellaista koiraa), sillä mieheni oli laittanut sen kaulapannan liian löysälle ja koira karkasi hihnasta paikassa, joka muistutti suuresti Kaisaniemen puistoa Helsingin keskustassa (lapsuudenympäristöäni). Puisto oli täynnä lapsia (joukossa omani), tenniksenpelaajia, pyöräilijöitä ja muuten vain edestakaisin säntäileviä ihmisiä, joukossa minä koiraani etsimässä. Kun heräsin, luulin ensin olevani edelleen unessa, mutta toisenlaisessa. Hetken olin varma, että siippa nukkuu vielä vieressäni, sitten kokeilin ja vieruspaikka oli tyhjä. Silti oli sellainen olo, että ei ole vielä aamu ja tuli hetkellinen säikähdys siitä, että missä mies oikein on, kunnes kuulin puurolautasten kolahtelevan ruokapöydälle ja totesin, että ihan tavallinen arkiaamu. Yleensä kuitenkin herään siihen, kun mies herää ja nousee, mutta tänä aamuna hän oli onnistunut ujuttautumaan makuuhuoneesta ulos ilman, että reagoin mitenkään. Taidan olla väsynyt.

Eilen kävin töistä tullessani noutamassa neidin jäähallilta, kävimme yhdessä kaupassa ja menimme kotiin laittamaan ruokaa lätkätreeneistä palaaville miehille. Miehen kanssa piti pähkäillä, mistä haluaisimme keskustella vanhempainvartissa Esikoisen opettajan kanssa. Ei meillä oikeastaan ole mitään keskusteltavaa, pojan kouluhan sujuu ihan älyttömän hyvin, ja hänellä ei ole tänä syksynä ollut edes niitä tavanomaisia ongelmiaan samalla luokalla olevan riitapukarin kanssa - kuulema pojalla on nyt oma kaveri luokassa, jonka kanssa "kisailee" jatkuvasti, joten muut saavat olla rauhassa. Olemme varmaankin vain uteliaita kuulemaan, millainen käsitys opettajalla on pojastamme. Kuopuksen kanssa opiskelimme myös hieman ympäristöoppia tämän päivän koetta varten.

Loppuillan kulutin neulomalla uusinta hupukastani, jota on mukava neuloa, mutta turhan nopeaa se ei ole, sillä yhdellä kerroksella neljästä joutuu työtä tuijottamaan koko ajan. Mallikerrassa on siis se yksi kerros, jossa tehdään langankiertoja ja ylivetokavennuksia, ja vaikka langankierrot sujuvatkin neuletta katsomatta, kavennukset eivät. No, kiirettähän tuolla ei ole, ja lankaakin tuntuu yhdessä seiskaveikkakerässä riittävän sopivasti juuri yhteen hupukkaaseen. Sovitinkin sitä ylleni, ja pituutta kaivataan vielä n. 10-15 cm lisää, mutta ympärysmitta on oikein sopiva, ja seiskaveikka tuntui oudon pehmeältä kasvoja vasten. Tuohon neulemalliin tuntuu tulevan himo, vaikken noista ylivetokavennuksista pidäkään (pitäisiköhän kokeilla jotain muuta vaihtoehtoa sen sijaan?), joten odotettavissa on useampia hupukkaita tuolla samalla mallilla. Mielessäni tuumailin myös, että tuota mallineuletta voisi hyödyntää esim. neulehameen helmassa...

Kiitos kaikille kommentoijille taas. Minulla on kasvatuksessa se periaate, että lasta pitää ehdottomasti kehua, kun siihen on oikeasti aihetta. Ja päinvastoin. Yritän myös muistaa muistuttaa lapsilleni, että vaikka välillä heihin suutunkin ja huudan pää punaisena, se ei todellakaan tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi heitä. Yleensä olen vihainen heidän käytöksestään, tekemisistään ja tekemättä jättämisistään, ja vaikka ihmistä ja hänen tekojaan ei käytännössä voi erottaa toisistaan, voi kuitenkin olla pitämättä jonkun tekemisistä, jopa olla hyväksymättä niitä, ja silti rakastaa sitä ihmistä. Jos ei näin olisi, tuskin kukaan meistä voisi rakastaa vanhempiaankaan.

Kainouteni tuon kehumisen suhteen johtuikin lähinnä siitä, että vaikka estotta kehun lapsiani heille itselleen, siipalle, isovanhemmille ja satunnaisille tuttaville, olen kuitenkin hieman varautuneempi kehumaan lapsiani suuremmalle yleisölle... Inhosin nimittäin itse lapsena ja nuorena sitä, että vanhempani kehua retostelivat minua ja veljeäni, sillä oli koko ajan sellainen tunne, että he keräilivät vain "irtopisteitä" itselleen - olihan varmasti osin heidän hyvän kasvatuksensa tulosta, että me lapset olimme niin tavattoman erinomaisia... ;-) Jepjep. Omien lasteni kohdalla olen kuitenkin aika varma siitä, että kun he jossain onnistuvat, se tapahtuu huolimatta siitä, että minä olen heitä kasvattanut... =) 

Ja sitten vielä yksi asia: Ravelryssä olen jo tätä huhuillutkin, mutta jatkanpa täälläkin - onko lukijakunnassani innokkaita neulojia, jotka asustelevat läntisellä uusimaalla? Lohjalaisen Annan kanssa olemme puuhaamassa neuletapaamisia tännekin maailman nurkalle, ja olisi kiva, jos saisimme kokoon edes puolen tusinan aktiivisen porukan. Minä voin jo tässä vaiheessa luvata myös, että jos joku espoolainen tai täällä töissä oleva länsiuusmaalainen olisi kiinnostunut tulemaan mukaan, niin minun kyydissäni pääsisi ainakin yhteen suuntaan tapaamisiin - arkipäivisin kun olen aina täällä Kehä ykkösen ja Turunväylän kainalossa töissä, ja kuljen aina omalla autollani erittäin harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Paikasta ja ajankohdasta ei vielä ole tietoa, olemme tässä vaiheessa vasta keräilemässä tietoa kiinnostuneista, mutta olettaisin, että kyseeseen tulisi lähinnä arki-ilta n. klo 17-18 alkaen.