Hyökkäys aamunkoitteessa

Sotilaiden rivistö seisoi hievahtamatta, odottaen,  aamuauringon noustessa kukkulan takaa. Taistelu alkaisi heti, kun torvensoittaja antaisi hyökkäyskäskyn.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Vastapuolen sotilaat vasta asettuivat paikoilleen, tykkejä vedettiin asemiinsa ja ladattiin kuumeisella vauhdilla. Upseerit ratsastivat rivejä edestakaisin huudellen käskyjä. Rumpalipoika ja torvensoittaja odottivat omaa vuoroaan.

 

Lopulta kaikki oli valmista. Taistelukenttä hiljeni kuin myrskyn edellä. Hiljaisuuden rikkoi vain kavioiden kapse, kun komentaja ratsasti esiin puhuttelemaan joukkojaan.

 

- Miehet! Te tiedätte, mistä tämän päivän taistelussa on kysymys! Me puolustamme isänmaata, sen kaikkia asukkaita ja perintöämme raakalaismaista hyökkääjää vastaan! Me taistelemme rakkaan Johtajamme puolesta, joka rakastaa ja ohjaa meitä kuin isä, valvoen puolestamme väsymättä! Jokaisen on nyt annettava kaikkensa, pelkoa tuntematta, sillä me emme voi emmekä saa hävitä!

 

Komentaja ratsasti aivan rivin eteen. Hänen silmänsä paloivat taistelun kiihkoa, jokainen sana lennätti ilmaan pienen sylkiryöpyn, kun hän jatkoi:

 

- Pelkuruutta emme siedä! Pettureita emme sääli! Se mies, joka jättää paikkansa ja pakenee, maksaa pelkuruudesta hengellään! Voittoon! Voittoon!

 

Sotilaiden rivistä kohosi huuto kuin hyökyaalto, voimistuen hetki hetkeltä:

 

- Voittoon! Voittoon! Johtaja! Johtaja!

 

Kaukana rintaman takana Johtaja tarkkaili tilannetta. Hän nyökkäsi hyväksyvästi kuullessaan etäisyydestä nousevan huudon ja antoi merkin. Ratsulähetti kannusti hevostaan ja laukkasi huimaa vauhtia kohti taistelukenttää, puhaltaen samalla torveensa.

 

Sotilaat kuulivat hyökkäysmerkin, huuto vaihtui sanattomaksi karjunnaksi, kun ensimmäiset miehet lähtivät liikkeelle, juosten polvenkorkuisessa heinikossa kohti vihollisarmeijaa. Keskellä kenttää joukot iskivät yhteen. Miehet vyöryivät toistensa niskaan, kaatuillen sinne tänne. Hevosten ja miesten tuskanparahdukset sulautuivat toisiinsa, tykkien jylinä peitti huudot alleen…

 

Yhtäkkiä jokin käsittämätön voima kaatoi sotilaiden rivistön ensin toiselta, sitten toiselta puolelta mattoa. Johtaja nauroi ja kikatti, pyyhki kädellään muovisotilaiden rivistöä, lennätti pienet sotilaat ympäri huonetta kunnes yhtäkään ei enää ollut pystyssä.

 

- Siitäs saitte, pelkurit! Minä olen Johtaja, ylin diktaattori, kaiken maailman hallitsija! Vertti nauroi ja kikatti edelleen, mutta vaikeni äkkiä, kun äiti tuli huoneen ovelle metelin hälyttämänä. Äiti huokaisi raskaasti nähdessään sotkun, vilkaisi Verttiä, joka kutistui äidin kiukkuisen katseen edessä ja sanoi painokkaasti:

 

- Ruokaa ei sitten tipu, ennen kuin olet raivannut jokaisen lelusi pois!