niin joutavia turisen tässä, kun kävin päivittämässä tuota valmistuneiden töiden sivua ajan tasalle. Samalla muistin lisätä kulutetut grammat tuosta mustasta hassuhatusta lankalaihiksen sivulle.

Mitäpä muuta? Pesukoneenkorjaaja on käynyt kotosalla tänään ja tietysti kone sitten (kuulema) pelitti ihan normaalisti - sehän nyt on selvä! Alan epäillä, että tuo rakkine on vaihtanut sukupuoltaan sitten hankinnan ja onkin nykyään miespuolinen epeli...

Eilisen illan lätkämatsin jälkeen olen ollut oudossa, leijuvassa mielentilassa, jollaista en ole aiemmin kokenut. En tiedä miksi, ehkä siksi, että poikakin oli niin poikkeuksellisen iloinen ja tyytyväinen omaan ja joukkuetoverien suoritukseen. Pojalla on enemmän kuin vähän taipumusta perfektionismiin, ja vaikka hän oikeasti on hyvä todella monessa asiassa, hän useimmiten vähättelee omaa suoritustaan eikä kykene aidosti iloitsemaan menestyksestään. Minä en pidä väärää vaatimattomuutta arvossa, ihmisen pitää itse osata iloita silloin, kun menee hyvin, koska kyllä niitä alamäkiäkin vastaan tulee. En tarkoita iloitsemisella ylpistelyä tai itsensä kehumista, vaan ihan aitoa sisäistä hymyilyä siitä, kun tietää tehneensä hyvin. Sellainen sisäinen hymy näkyy myös ulospäin, tiedättehän... =)

Erityisen iloinen olin siitä, että joukkueen valmentaja oli tehnyt todella fiksun (siis minusta) psykologisen ratkaisun tsemppariviirin suhteen. Viiriä ei tällä kertaa saanut kukaan yksittäinen pelaaja, vaikka moni sen olisi ansainnutkin, vaan tällä kertaa viiri kuului koko joukkueelle. Valmentaja-Matti oli sanonut, että viiri laitetaan pelipakkiin, ja otetaan ennen jokaista peliä esille, ja yhdessä muistellaan, miten hyvin se peli oikein menikään. Loistavaa psykologiaa, sanon minä, sillä eilisessä pelissä totisesti koko joukkue loisti. Heikoimmatkin lenkit olivat täysillä mukana, kukaan ei laiskotellut, pojilla oli niin hauskaa pelatessaan ja yhteishenkeä riitti - toivon vain, että viiri palauttaa kaikille pojille mieleen eiliset hyvät hetket ja antaa jokaiseen otteluun uudenlaista virtaa! Oli kyllä niin loistokas aloitus sarjakauteen kuin vain olla ja voi... =)

Mutta se nyt sitten lätkästä ja äidin ylpeydestä hetkeksi... *hih* Viikonloppuna virkattu fanituspipa ja tuo oma hassuhattu ovat taas kerran tartuttaneet minuun piposyyhyn, jota täytynee raapia neulomalla muutama pipo. Perhe ei uusia pipoja tarvitse, se kävi selväksi kun kaivelin lapsille viimetalviset myssyt pakkasten varalta esiin - kummallakin on ainakin puolen tusinaa käyttökelpoista pipoa... Mutta ainahan pipoja arpajaispalkinnoiksi uppoaa! Ehkä jo tänään luon silmukat ensimmäistä palkintopipoa varten, tai sitten neulon valmiiksi äitini kaulaliinan, jonka ribbimallikerta alkaa jo hieman tympäistä - sitä suuremmalla syyllä pitäisi saada se käsistä pois.

Ensi viikonlopuksi pitää lähteä aviosiipan kotikonnuille käväisemään, suvun nuorin tulokas viettää elämänsä ensimmäistä suurta juhlaa eli ristiäiset pidetään lauantaina - ja meistä (siis aviosiipasta ja minusta) tulee kummeja. Kummilahjaahan tässä pitäisi pohtia, itse ei enää mitään ehdi tekemään, jos ei nyt vallan yötä myöten väsää, mutta eiköhän se tästä selviä, kun vähän mietiskelee ja pohtii. Sunnuntaiksi pitää sitten taas tulla jo takaisin päin, Esikoisella on silloin seuraava sarjapelinsä, tällä kertaa Vantaalla.