Tämä viikko on käsityömielessä ollut tavattoman köyhä, ja tekemättömyys jatkuu vain, sillä kaikenlaiset muut tekemiset työllistävät minua liikaa. Tänään sain kuitenkin aloitettua uuden virkkauksen viikottaisessa työpalaverissa. Koukulla on oranssia seiskaveikkaa, ja muotoutumassa on tarvekalu omaan käyttöön: uusi neulatyyny. Neulatyynystä tulee kuitenkin myös maskotti, mutta mikä, se on vielä minulle itsellenikin SUURI salaisuus. Katsotaan, sanoi tohtorikin.

Eilen olin siis kummitytön synttäreillä. Hän asuu perheensä kanssa Espoossa, ja itse asiassa aika lähellä työpaikkaanikin, mutta edellisen kerran on tullut kyläiltyä ilmeisesti pari vuotta sitten. Nyt kun lopulta pääsin paikalle, en ihan hevillä lähtenytkään, vaan meitä jäi muutama matami emännän kanssa pyörimään, kun juhlakalu jo poistui paikalta poikaystävän (parempaan) seuraan. Siinä sitten päivitettiin kuulumisia, ja minä kertoilin oman perheen tilanteesta, siis lähinnä kuopuksen asioista. Häkellyin ihan, kun yksi paikallaolleista vieraista kysyi minulta hetken kuunneltuaan: "Kuinka itse jaksat?" Hyvä, ettei ihan itku päässyt siinä tilanteessa. Olen saanut paljon tukea esimerkiksi täällä blogistaniassa pyöriessäni, ja tottakai omalta lähipiiriltänikin, mutta vielä kukaan ei ole minulta noin suoraan ja noin huolehtivaisesti kysynyt, että kuinka minä jaksan. Jaksan, tottakai, onko minulla muita vaihtoehtoja (?), mutta ihanaa, että joku on minustakin huolissaan... Kyseinen rouva kertoi sitten, kun yhtä aikaa poistuimme paikalta, että hänen vanhin lapsensa on narkomaani ja niin syvällä itsetuhossaan, että kyse on enää saattohoidosta, kuten hän itse asian ilmaisi. Ja taas kolisivat perspektiivit oman elämäni suhteen ihan uuteen järjestykseen...

Onneksi elämä opettaa, ja onneksi elämä tuo eteen ihmisiä, joilla on tähdellistä kysyttävää, sanottavaa ja annettavaa. Onneksi on ihmisiä, niin täällä virtuaalitodellisuudessa kuin siinä ihan oikeassakin todellisuudessa.

Ja nyt lauluharjoituksiin!