Välittämistä

Isäni tuli kotiin, kuulin avaimen kiertyvän lukossa. En jaksanut nousta sohvalta, lojuin siinä kummallisessa puoli-istuvassa asennossa lukien kirjaani, kun isä käveli olohuoneeseen ja jotain joutavanpäiväistä sanottuaan kysyi: ”Mahdatko tietää, mistä on kysymys, kun vastapäinen naapurimme kiitti minua tai siis meitä muistamisesta?” Tuijotin isääni ihmeissäni, enkä sanonut mitään. Isä jatkoi juttuaan: ”Naapurin rouva sanoi saaneensa jonkin kortin…” Aivoissani alkoi äkkiä raksuttaa.

Vappu oli tulossa, ja olin veljeni kanssa saanut luvan pitää kotonamme vappubailut, sillä vanhempani aikoivat liueta perheemme mökille vappuansa viettämään. Veljeni ja minä olimme kumpikin kutsuneet kavereitamme, ja yhdessä heidän kanssaan oli bailuja pohdittu ja suunniteltu jo parin viikon ajan. Vanhempani olivat asettaneet tiukaksi ehdoksi sen, ettei naapureita häirittäisi liikaa, ja äitini oli sanonut, että naapureita tulisi myös varoittaa tulevista juhlistamme jo etukäteen.

Tuntui hassulta lähteä soittelemaan naapureiden ovikelloja tai soittaa heille vain kertoaksemme, että Vappuna meillä tulisi taatusti olemaan kovaäänistä menoa, joten olimme veljeni kanssa päätyneet kirjoittamaan viestimme postikorteille, jotka olimme pudottaneet viereisen, vastapäisen ja alakerran naapureiden postiluukuista sisään. Korteissa kerroimme kohteliaasti, että meillä oli vanhemmilta saatu lupa juhlien järjestämiseen, ja että meteliäkin varmasti tulisi olemaan, ja toivoimme, että naapurit soittaisivat heti, jos meteli liian kovaksi yltyisi.

Ja tästä kortista vastapäinen naapuri oli siis kiittänyt. Vastapäistä naapuriamme en oikeastaan edes tuntenut, kuten tunsin viereisen naapurimme, iloisen ja iäkkään karjalaismummon, joka kävi meillä silloin tällöin soittamassa, omaa puhelinta hänellä kun ei ollut. Ulkonäöltä toki tunsin myös vastapäisen naapurin, olimmehan joskus tulleet samalla hissillä ylös kerrokseemme, ja aina häntä tervehdin kadulla tai rapussa tavatessamme.

Kerroin isälleni, mistä kortista oikein olikaan kysymys. Isäni huokaisi hieman ja jatkoi: ”Ymmärsin naapurimme puheista, että hänen puolisonsa on aivan hiljattain kuollut, joten hän varmasti tuntee olonsa yksinäiseksi.” Isäni oli hetken ihan hiljaa. ”Mahtaa olla todella yksinäistä, kun naapureilta tullut, metelistä varoittava kortti on niin merkityksellinen…” Ja isäni käveli keittiöön jättäen minut olohuoneeseen pohtimaan asiaa.

Minulla oli ikää tuolloin 17 vuotta, ja puolison kuoleman jättämä tyhjiö ihmisen elämässä oli minulle asia, jota en osannut edes kuvitella. Ja tyypillisen tuonikäisen tapaan työnsin koko asian mielestäni, kunnes Vappu tuli ja meni ja juhlamme olivat ohitse. Pari päivää Vapun jälkeen saavuin kotiin, ja näin jo rapun ovea avatessani, että vastapäinen naapurimme seisoi odottamassa hissiä. Tervehdin häntä tavalliseen tapaani ja jäin odottamaan hissiä hänen kanssaan.

Menimme sisälle hissiin ja hän lausui jonkin sanan säästä. Minä vastasin tavanomaisilla fraaseilla ja hymyilin iloisesti. Naapurin rouva kääntyi äkkiä katsomaan minua tarkasti ja sanoi: ”Niin, kiitos vielä kerran siitä kortista.” Nolostuin hieman muistaessani bailumme ja metelin, jota olimme pitäneet. Kiirehdin kysymään: ”Emmehän sentään kovin pahasti häirinneet rauhaanne, niin, ymmärrättehän, tuollaisissa bailuissa saattaa meno joskus vähän lipsahtaa liian lujaksi…” Naapurin rouva katsoi minua silmiin, hymyili ja sanoi: ”Ei minua se meteli häirinnyt yhtään, oli oikeastaan ihan mukavaa, kun oli vähän tavanomaisesta poikkeavaakin elämän ääntä talossa – tämähän on yleensä aika rauhallinen talo.”

Hän piti pienen tauon ja jatkoi melkein enemmän itsekseen: ”Sitä on niin vaikea tajuta miten yksin sitä jää, kun puoliso kuolee. Minäkään en oikeastaan käynyt missään melkein kuukauteen, olin vain kotona, ja lopulta tuntui siltä, että katoan itsekin sinne jonnekin, seinän ja tapetin väliin, etten ole ollenkaan enää edes olemassa…” Hän huokaisi ja kääntyi uudestaan katsomaan minua. ”Sinusta voi tuntua hassulta, kun olet noin nuori, että mitä ihmeellistä tai tärkeää siinä kortissa olikaan. Mutta kun näin sen kortin ja luin viestin, tajusin, että olen sittenkin olemassa. Minä olen olemassa ja joku välittää siitä, häiriinnynkö metelistä. Tajuatko?”

En tainnut silloin tajuta, olin aika hämilläni enkä osannut oikein mitään vastatakaan naapurin rouvalle. Kun hissi pysähtyi kerrokseemme, annoin hänen mennä edeltä ulos, ja olin jo menossa omaa oveamme kohti, kun hän vielä kääntyi, tarttui minua kädestä ja puristi sitä hetken. ”Kiitos. Kiitos siitä, että välitit.” Ja hän kääntyi ja laskeutui muutamat raput oman ovensa eteen, avasi sen ja kääntyi vielä ovella hymyilemään minulle. Minä hymyilin takaisin, menin sisälle omaan kotiini ja suljin oven perässäni oikeastaan tajuamatta, miksi sisälläni oli niin lämmin ja hyvä tunne.