Reissumies pakkasi reppuaan. Ei reppu suurensuuri ollut, mutta hyvin siihen mahtui: villapaita, villasukat, kartta, eväspaketti, juomapullo ja taskulamppu, siinäpä tärkeimmät. Retkestä oli tulossa pitkä, joten oli syytä valmistautua huolella. Heijastin jo roikkui repun reunassa, kun reissumies pysähtyi eteisessä pukemaan päälleen ulkovaatteet: kosteudenkestävät housut, tuulenpitävän takin, kumisaappaat, lippalakin, kaulaliinan ja hanskat. Hetken reissumies mietti, pitäisikö pakata mukaan vielä toiset hanskat, ihan vain varmuuden vuoksi – mutta päätti sitten, että liika oli aina liikaa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Reissumies nosti repun selkäänsä, asetteli sen hihnoja tovin, avasi sitten ulko-oven ja nuuhkaisi ilmaa… Syksyn tuuli toi tuoksut mukanaan, siinä tuoksui multa ja märkä metsä ja vielä jokin selittämätön, joka sai jalat kutiamaan ja haluamaan matkaan.

 

Reissumies huusi sisälle: "Mä meen nyt!" Vastausta odottamatta reissumies painoi oven perässään kiinni, pysähtyi hetkeksi porraspuulle ja astui kiirehtimättä ensimmäiset askeleet portaita alas. Maailma aukeni edessä. Reissumies käveli kiirehtimättä eteenpäin, haisteli ilmaa, kuunteli metsän ääniä ja nautti matkastaan. Ruska oli jo alkanut ja lehtipuut pörhistelivät uudenväristen takkiensa kanssa, vieri vieressä matkan varrella.

 

Tovin taivallettuaan reissumies päätti levähtää, irroitteli repun hihnat, asetti sen kiven viereen ja istahti. Eväitähän oli jo kaivettava esiin, voileipää ja mehupullo. Kumma kuinka hyvältä niin arkinen ruoka maistuikaan, kun se nautittiin matkan päällä, retkieväänä. Syksyn viimeinen kärpänenkin eksyi matkallansa istahtamaan samalle kivelle, ja reissumies tuijotti sitä uteliaana, miettien, minne kärpäset oikein menisivät talveaan viettämään.

 

Levähdettyään reissumies nousi taas, asetteli repun paikalleen ja lähti jatkamaan. Vähentyneistä eväistä huolimatta reppu alkoi jo painaa harteilla, olihan matkaa jo takana. Reissumies huokasi hiljaa, kuulosteli jalkojaan, jotka alkoivat jo valittaa kumisaappaissaan. Olisiko jo aika kääntyä kohti kotia? Ei kai vielä?

 

Reissumies pysähtyi pohtimaan. Pieni hikipisara vierähti lippiksen alta, valui poskea pitkin kaulaliinalle ja imeytyi siihen. Reissumies kurtisti otsaansa, mietti kovasti ja teki sitten päätöksensä. Hän käänsi jalkansa kohti kotia, asteli reippaasti ja hyräilikin hiljaa askeltensa tahtiin. Vaikka matkalle olikin aina mukava lähteä, vielä mukavampaa oli palata kiireettömästi kotia kohti.

 

Reissumies kiipesi taas muutamat portaat ylös, avasi ulko-oven, antoi reppunsa luisua harteilta eteisen nurkkaan ja huusi taas sisään: "Mä tulin jo!" Askeleet tulivat eteiseen, äiti nosti hänen leukaansa lempeästi, hymyili silmästä silmään, ja kysyi:"Kävitkös kaukanakin?" "Äääh, en mä missään kaukana… naapurin portilla…Onko kaakaota??" vastasi viisivuotias Reissumies ja tallusti pöydän ääreen.