Huono häviäjä

 

Taivaassa vallitsi hiljaisuus. Sellainen, joka aina vallitsi silloin, kun Jumala pelasi shakkia yhden enkelinsä kanssa. Silloin eivät pikkuenkelit saaneet hiiskahtaakaan, arkkienkelien oli syytä pysytellä tulisine miekkoineen paratiisin portilla eivätkä serafit ja kerubit saaneet huiskia ylimääräisten siipipariensa kanssa ympäriinsä. Jumala halusi keskittyä rauhassa peliinsä.

 

Enkeli oli saanut arvonnassa itselleen valkoiset nappulat ja saanut siis heti alusta etuotteen pelistä. Jumala istui paikallaan ja mutristeli suutaan, pienet hikikarpaloiset pyrkivät kurkkimaan valkoisten hiustupsujen seasta, mutta Jumala hätisti ne kuin kiusalliset kärpäset takaisin, pois, ei saanut valua silmiin häiritsemään.

 

Enkeli teki siirtonsa. ”Shakki ja matti, isä Jumala!” Voitonriemua oli vaikea kätkeä äänestä, kun hän siirsi lähettinsä laudan poikki ja kopautti mustan kuninkaan nurin. Jumala tuijotti lautaa pitkän tovin sanomatta mitään. Enkeli tunsi olonsa vaikeaksi – olisiko sittenkin pitänyt hävitä tahallaan?

 

Äkkiä Jumala nappasi valkoisen lähetin laudalta ja tuijotti sitä julmistuneena. ”Mokomakin, turhake!” Hän siveli sormillaan shakkinappulan pintaa, ja siihen ilmestyi punaiset raidat, näpäytti lähetin päähinettä ja se muuttui läpikuultavaksi. Jumala puhalsi nappulan kärkeen ja kirkas vilkkuvalo alkoi kiertää lähetin hattua. Lopuksi Jumala heitti shakkinappulan napakasti kohti avaruudessa kelluvan pallon pintaa, jonne se laskeutui kauniisti, pienen kivisen saaren kärkeen.

 

”Tehköön jotain hyödyllistä välillä, ohjatkoon vaikka merenkulkijoita turvaan!”, kivahti Jumala ja nousi shakkilaudan äärestä niin kiivaasti, että muutkin nappulat lakosivat sinne tänne, ja Jumala lähti pois itsekseen äyskien ja valkoisen kaapunsa helmaa nostellen.

Vasta kun Jumala oli ehtinyt vähän kauemmaksi, enkeli huokasi hiljaa itsekseen, ja alkoi kerätä nappuloita kasaan.