Blogiystäväinen Virkku pohti eilen blogissaan hyvää konstia siihen, miten turhien asioiden ja huonojen muistojen painolastin voisi heittää niskoiltansa mieltä painamasta - suosittelen Virkun hyvää niksiä tähän asiaan, ja aiheen innoittamana ajattelin jakaa lastenkasvatukseen liittyvän, aihetta sivuavan niksini.

Aikoinaan, kun omat vanhempani asuivat meistä kauempana kuin nykyään, ja näkivät lapsenlapsiaan harvemmin, otti äitini omaan käyttöönsä ns. ikäväpussin. Kyseessä on siis mikä tahansa kangaspussi, tai hätätapauksessa ihan muovipussikin, johon ikävä pannaan pois mieltä häiritsemästä. Ikäväpussin käyttö lanseerattiin sitten myös lapsille, jotka hyvin äkkiä oppivat ikäväpussin käytön. Päiväkotivaiheen alkuaikoina ikäväpussi oli varsinkin esikoisella ahkerasti käytössä, ja muutaman ensimmäisen viikon jälkeen pieni mies eräänä aamuna ilmoitti ylpeänä, että ikäväpussia ei enää tarvitse reppuun laittaa, sillä ikävä on jo muuttunut hallittavan kokoiseksi... Ajatuksena on siis se, että jos ikävä on niin suuri, ettei sen kanssa oikein pärjää, pannaan se pahin ikävä sinne pussiin, jolloin tarvitsee kamppailla vain sen hallittavan kokoisen ikävän kanssa. Kysehän on tokin mielikuvista, ja omasta uskosta asiaan, mutta lapsen mielen voima on niin suuri, että jos ja kun hän haluaa tällaiseen asiaan uskoa, pussi todella toimii.

Viime syksynä, kun kuopus kamppaili koulun alkamisen ja ilmeisesti ennenaikaisesti alkaneen puberteettinsa kanssa ja kiukutteli enemmän kuin laki sallii, otimme uudelleen käyttöön pussi-idean. Tällä kertaa pussi ei enää ollut ikäväpussi, vaan kiukkupussi. Kun kuopus valitti, ettei hän saa kunnolla nukuttua siksi, että kiukuttaa niin kovasti koko ajan, minä otin esiin pienen kangaspussin, "nappasin" kiukun pois ja piilotin nopeasti pussiin. Yhdessä sitten kuuntelimme pussin läpi, kuinka se kiukku siellä itsekseen kihisi ja murjotteli... ja uni tuli helposti, kun kiukku oli pussissa poissa silmistä ja mielestä. Kovin kauaa kiukkupussiakaan ei tarvittu, sillä kiukku muutti sitten jonnekin muualle ja pussikin sai taas palata normaaliin tehtäväänsä marmorikuulien säilytyspaikkana...

Äitini, joka on työelämässä ollessaan ollut aikuiskouluttaja ja erityisesti positiivisen ajattelun ja naurun parantavan voiman puolestapuhuja, vannoo varmasti kaikenlaisen mielikuvaharjoittelun nimeen. Hän on opettanut minulle monia niksejä ja tapoja hallita mm. liikuttumista sellaisissa tilanteissa, joissa siitä on haittaa. Helpoin ja nopein niksi asiaan on se, että jos tuntee liikutuksen pyrkivän esiin, pitää ryhtyä nopeasti ajattelemaan jotakin sellaista asiaa, jolla ei ole mitään tunnelatausta itselle. Äidilleni tuollainen asia oli lenkkimakkara, joten hän hoki hiljaa mielessään sanaa "lenkkimakkara" niin kauan, että liikutus meni ohitse. Kokeiltu on, ja toimii. Minulle itselleni lenkkimakkara tosin menetti toimivuutensa jossain välissä, mutta valitsin  itselleni uuden mantran: ajattelen erästä ihmistä työpaikaltani - ensitapaamisellamme inhosin häntä, mutta tutustuttuani paremmin aloin tavallaan pitääkin hänestä, mutta yleistuntuma ko. ihmiseen on hyvin neutraali - ja jostain syystä hänen ajattelemisensa pitää liikutuksen loitolla.

Virkun konsti poistaa turhia painolasteja on minusta loistava, yksinkertainen ja toimiva. Minulla itselläni on harvoin sitä ongelmaa, että illalla pohtisin ongelmia tai huolia, sillä olen sellainen "tavallisen suruton" vesseli... mutta toisinaan on niinkin käynyt, että makaan vuoteessa illalla ja uni ei tule, sillä jatkuvasti mieleen tunkee jotain häiritsevää. Näissä tilanteissa käytän omaa konstiani: kuvittelen, että mieleni on suuri, musta liitutaulu. Näkymätön käsi kirjoittaa tuolle liitutaululle näitä häiritseviä ajatuksia, mutta minä pyyhin ne rauhallisesti pois heti, kun ne ovat taululle ilmestyneet. Tekstiä saattaa tulla pitkäänkin taululle, mutta sinnikkäästi ja rauhallisesti pyyhin aina kaiken pois. Jossain vaiheessa tauluun ei enää tule kirjoitusta, tuo näkymätön käsi antaa periksi ja lopettaa. Kun taulu pysyy puhtaana,  uni yleensä tuleekin.

Että sellaisia konsteja tällä kertaa Pelagia-tädin koekeittiöstä! Ensi viikolla pohdimme, miten ruttunaaman saa suoristettua ilman höyryrautaa ja kuinka kymmenvuotiaan sanavarastosta kitketään pois ilman kuokkaa ja haravaa sananparsi "vähänks välii!" Siihen asti, iloisiin näkemiin ja kuulemiin!

Ja jotta tämäkään postaus ei olisi kuvaton, lätkäistään nyt tähän kuva mamman omasta mussukasta, äidin pikku kullasta - siitä tottelevaisimmasta lapsukaisesta eli Lyytistä:

571535.jpg

Kuva tosin on otettu jo pari vuotta sitten, kun Lyyti vielä oli uutuuttaan hohtava kaunotar - nyt on jo ajan hammas päässyt hieman kuluttamaan tuota hehkua, mutta sellaistahan se naisen elämä on - ei se kulje ohi jälkiä jättämättä... =)