Meikä otti nuo vappujuhlimiset sopivasti jo etukäteen, joten voin jo nuoruusajoistani tutulla kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että "vain amatöörit juhlivat silloin, kun kaikki muutkin..." Ylioppilaslakkini olen hukannut jo aikaa sitten ja mantan lakitusta taisin käydä viimeksi seuraamassa viime vuosituhannen puolella, joten se siitä sitten. Tänään aion kuitenkin juhlistaa vappua soittamalla kotona raikuvasti työväenlauluja *virn*, virkkaamalla hassuja maskotteja ja ostamalla kotimatkalla lapsille vappupallot. Kai sitä on simaakin käytävä kaupasta ostamassa, ja ehkä voisin huomenissa viritellä uudelleen jo unohtuneen munkinpaistotaitoni... hmmm... Ja jos ei ihan munkkeihin asti inspiraatio yllä, nin lettuja nyt ainakin voisi lapsille tehdä...

Eilinen Lehtimetsä-huivin neulonta oli kuin paremmastakin komediasta: istuin sohvalla ja neuloin tarmokkaasti. Olin mallineuleessa jo neljännellä rivillä, sen lopussa, kun yhtäkkiä tajusin, että yksi silmukka uupuu. No, ei sitten muuta kuin purkamaan silmukka kerrallaan ensin kyseinen rivi, sitten edeltävä nurjien silmukoiden rivi ja sitä edeltävä mallineulerivi. Laskin uudestaan silmukat ja aloin pähkäillä, kuinka paljon niitä sitten pitikään olla... päätin niiden täsmäävän ja jatkoin siis neulomista. Kun olin taas päässyt tuolle neljännelle mallineuleriville, ryhdyin laskemaan silmukoita jo puolessa välissä kerrosta: edelleen on yksi silmukka kateissa. Siispä purkamaan uudelleen, tällä kertaa vielä yksi kerros enemmän. Laskin silmukoita ja yritin ynnätä niitä yhteen... lopulta päätin, että silmukoita on tarpeeksi ja jatkoin neulomista. Kolmannen mallirivin keskivaiheilla ryhdyin taas laskemaan silmukoita: arvasitte oikein - edelleenkin oli yksi silmukka lähtenyt vuorten taaksen leikkimään, kauas pois... Pahasti sisuuntuneena ja likipitäen valmiina heittämään koko *tanan *kelen neuleen nurkkaan, ryhdyin taas purkamaan. Tällä kertaa päätin purkaa niin kauan, että silmukkaluku TAATUSTI täsmää. Purin, laskin silmukoita, poimin välillä laskemisen takia puikolta pudonneita silmukoita takaisin ja ihmettelin, milloin joku oli vaihtanut pinnani ihan uuteen, kaksi kertaa kestävämpään kuminauhaan... Lopulta olin takaisin melkein alussa, toisella mallikerrosrivillä ja aloitin neulomisen uudestaan. Hoin mallikertaa päässäni koko ajan, laskin neuleen kädestäni vain ja ainoastaan toistettavan jakson lopussa, ja vastailin perheen kysymyksiin lievästi takakireällä äänensävyllä. Toinen mallikertakerros sujui virheettä, samoin nurjien neulominen. Kolmaskin mallikertakerros sujui ongelmitta, samoin nurjien neulominen... Ja vaivaisen kolmen tunnin neulomisen jälkeen sain lopulta tuon yhden mallikerran neulottua kokonaan virheettä!

Esikoinen seurasi tilannetta vierestä omalla, hyvin ymmärtäväisellä tavallaan. Jonakin valoisampana hetkenä hän uskaltautui kysymään: "kenelle sä äiti tota huivia teet?". Kerroin tekeväni huivia lahjaksi yhdelle tutulle. Esikoinen katsoi minua pitkään ja lausui sitten: "Kyllä sun täytyy siitä sun kaverista tykätä ihan tosissaan - ja kuinka sä jaksatkin tehdä jotain noin isoa?" Että mä rakastan lapsiani! Juuri tuollaisina hetkinä muistan, miksi olen halunnut lapsia tähän maailmaan saattaa... =)

Nyt annan kyllä tuon huivin levätä tämän päivän ajan... ja onneksi sitä täytyy enää neuloa korkeintaan muutama mallikerta, voi olla, että kaksikin jo riittää. Tänään keskityn tekemään loppuun tuon oranssin neulatyynymaskottini, joka valmistui tänä aamuna (sopiva tapa viettää aikaa ennen töihinlähtöä) melkovalmiiseen vaiheeseen. Olen siis jo täyttänyt tuon oranssin "kropan", vielä täytyisi miettiä, millainen ötökkä tuosta oikein tuleekaan... virkkaanko sille vielä jalkoja - hiuksia - korvia - häntää vai annanko olla sellaisenaan...