Aviosiippa sai eilen illalla kertakaikkisen neronleimauksen: että lähdetään tänään koko perhe Lintsille! Juu, oli asiasta juteltu jo aiemminkin ja sovittu, että sopivana hetkenä sitten mennään jne. Ja se sopiva hetki oli sitten jostain syystä juuri tänään... Ja uskokaa tai älkää - en olisi sitä minäkään koskaan milloinkaan itsestäni uskonut -, mutta kyllä pikku hiljaa alan toivoa, ettei kukaan koskaan olisi noita huvipuistoja keksinytkään...

Kyllä sen tungoksen vielä jotenkin kestäisi, ja sen, että omat lapset muuttuvat normaaleista kohtuullisen hyvin käyttäytyvistä lapsosista yhtäkkiä minikokoisiksi monstereiksi, joilla silmät kiiluvat ja kädet vapisevat ja suu hokee vain sitä yhtä ja samaa: "tonne! tonne! nyt! heti!". Mutta sitä minä en kestä, että tätä pitää jatkua tunnista toiseen, koko päivän. En edes kunnolla tajuakaan, miten yhtäkkiä sitä on niin väsynyt, ettei jaksa yhtäkään vääränlaista inahdusta lapsensa suusta, vaan tekisi mieli istua penkille ja liimata lapsen huulet yhteen sokerihattaralla... Ja kaikista pahinta on se, kun tietää lapsen haluavan laitteeseen, johon häntä ei kuitenkaan voi laskea yksin, mutta kun itsellä ei kestä pää, sydän eikä kantti mennä niihin vatkaimiin... huoks...

Lintsillä olisi oikeasti kivaa, jos siellä saisi viettää max neljä tuntia ja puolta pienemmän tungoksen seassa. Ja jos kaikki ei maksaisi niin tolkuttoman paljon. Mutta tulipahan taas käytyä. Omaan laitesaldoon voidaan laskea neljä kierrosta Vuoristorataa, kaksi kierrosta Linnunrataa, Kummitusjuna, Vekkula, Lohikäärme, Pikajuna, Rinkeli sekä Hurjakuru. Hetken harkitsin menemistä Kieppiin, toisen hetken harkitsin Tulirekeä, mutta jäivät nätisti väliin. Siippa kävi näiden edellä mainittujen lisäksi vielä Vonkaputouksessa Esikoisen kanssa. Ja lapset kävivät vielä tietysti useammissa laitteissa, tosin ne hurjimmat jäivät edelleen väliin.

Lisäksi tietysti pyörimme pelihalleissa tuhlaamassa eurojamme erilaisiin peleihin, kävimme syömässä sekä mutustimme metrikaupalla lakua ja Valion baarissa otimme ihan perinteiset pirtelöt. Päivän hupaisin juttu oli kuitenkin se, kun Vekkulan jonossa seisoessamme kuulimme jonkun huutavan minua ja siippaa nimeltä. Siipan etunimi on sen verran tavallinen, ettei se olisi mitään reagointia aiheuttanut, mutta minun etunimeni yhdistettynä siihen sai meidät vakuuttuneiksi, että joku huutaa juuri meitä. Ja siellähän seisoi Esikoisen kummisedän vaimo, joka huikkasi vielä, että kummisetä on Vekkulassa poikiensa kanssa. Ulos päästyämme menimme sitten juttelemaan, kun tavattiin taas pitkästä aikaa (edellisen kerran taidettiin tavata viime kesänä tai sitä edellisenä). On se outoa, että vaikka vietimme mökillä Keski-Suomessa pari viikkoa vain kymmenen kilometrin päässä heidän kodistaan, emme saaneet visiittiä aikaiseksi. Ja sitten törmäämme paikassa, jossa on meidän lisäksemme noin muutama tuhat muutakin ihmistä, ja olemme kaikki vähintäänkin 50 kilometrin päässä kotoamme. No, tällaistahan elämä on, ja mukavaa toki oli nähdä.

Mitään muuta ei tänään sitten ole tapahtunutkaan - paluumatkalla melkein nukahdin etupenkille, niin poikki tuosta reissusta olin. Nyt tekisi mieli vähän neuloa tai virkata, mutta ei ole mitään kesken - katastrofi!?!