Katu nukkui. Sen mukulakivipintainen päällys kohoili tuskin havaittavasti hitaan, verkkaisen hengityksen tahdissa. Joskus joku ihminen huomasi hengityksen, tajusi talojen perustusten kohoilevan, mutta se kuitattiin nopeasti vain routimisena. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Katu oli nukkunut jo pitkään. Välillä se heräsi, yleensä silloin kun ihmisille tapahtui jotain outoa tai merkittävää. Oli jo kauan siitä, kun katu oli ollut hereillä koko ajan – silloin kun katu itse oli ollut nuori ja kaupunki sen ympärillä vasta rakentui. Silloin katu oli kuunnellut ihmisten askelia pinnallaan, tuntenut kevään ja syksyn sateet, kesäisen auringon kuumotuksen ja talvisen lumipeitteen. Kadun pintaa olivat kuluttaneet kenkien lisäksi rattaiden ja vaunujen pyörät, hevosten kaviot ja lopulta moottoriajoneuvojenkin pyörät, joskin harvemmin. Katu oli liian kapea, ja lopulta ihmiset olivat kieltäneet moottoriajoneuvoilla ajon sen päällä. Katu oli itse asiassa nauttinut niistä, sillä moottorien kehräävä jyrinä oli välittynyt kivien kautta suoraan sen sieluun, kutitellen siellä.

 

Katu ei enää muistanut kaikkia pitkän elämänsä tapahtumia. Se muisti hämärästi, kuinka miehet olivat rakentaneet sitä, hakanneet säännöllisen muotoisia kiviä hiekkaiseen pohjaan päivä toisensa jälkeen. Se muisti, kun sen varrelle olivat nousseet ensimmäiset talot, muisti uusien talojen tulon ja sen, kuinka jossain vaiheessa tulipalo oli raivonnut sen varrelle rakennetuissa taloissa, tulen viedessä mennessään monen ihmisen hauraan elämän ja vielä useampien omaisuuden ja elämisen muistot. Talot oli rakennettu uudestaan, toiset ihmiset olivat muuttaneet niihin ja sukupolvi oli seurannut toistaan kadun vajotessa pikku hiljaa yhä syvemmälle uneensa.

 

Eräänä yönä katu oli herännyt unestaan säpsähtäen vihaisia huutoja ja kovien askeleiden ääniä. Se oli kuullut kovat, paukahtavat äänet ja tuntenut, kuinka sen kivien lomaan valui veri, joka hitaasti imeytyi yhä syvemmälle maahan. Katu valitti hiljaa tuntiessaan veren. Veri poltti sitä, kaihersi ja syövytti sen sielua. Ensimmäinen sade ja sen mukanaan tuoma vesi vasta lopetti kadun tuskan.

 

Kesäiltoina katu usein pakotti itsensä hereille, sillä silloin nuoret ihmiset liikkuivat sitä pitkin. Katu rakasti nuorten naisten korkokenkien rytmikästä kopinaa, se kuunteli naisihmisten mukapelokkaita pikku kirkaisuja salaista tyydytystä tuntien, kun naiset piikkikorkoineen liukastelivat sen kivipinnalla. Naisten kanssa kulkivat usein nuorten miesten saappaat tai pikkukengät, nekin rytmikkäästi mutta hitaammin kopisten. Usein askeleet pysähtyivät jonkin kadun varren talon suojaisaan porttisyvennykseen, jonne nuoret unohtuivat toistensa syleihin tuntikausiksi.

 

Viimeisen heräämisensä katu muisti parhaiten. Silloin oli ollut kesä, ja aurinko oli lämmittänyt paahteellaan pinnan kivet lämpöisiksi. Katu oli tuntenut pinnallaan pienten paljaiden varpaiden lempeän kosketuksen, haparoivat askeleet ja lopulta sen, kuinka pieni pullea käsi oli hellästi sivellyt sileäksi kulunutta kivipintaa. Pieni sormi oli harjannut varovasti hiekkaa sen kivien välissä ja katu oli kuullut ihmisen alun nauravan ja kikattavan. Katu oli varovasti ojentanut itseään kuin rapsutusta kaipaava kissa, työntänyt sileää kivipintaansa pienokaisen kättä vasten ja tuntenut huormionkaltaista iloa pienten sormien piirrellessä omia, käsittämättömiä kuviaan kivien pintaan. Nuo pienet sormet olivat viihtyneet kadun pinnassa tuntikausia, tulleet uudestaan monena päivänä peräkkäin, kunnes katu oli suorastaan janonnut sitä ja odottanut kosketusta, jota ei sitten enää koskaan tullutkaan.

Kun syksy tuli, katu itki hiljaa syyssateen kanssa ja antoi unen tulla. Uni toi takaisin kesän lämmön ja pienten käsien kosketuksen, ja unensa keskellä katu hymyili.