Suolainen maku

 

Sairaalan iltayö päivystyksen puolella oli ollut kiireinen. Hannele oli hoitanut töihintulostaan asti erinäisiä murtumia, mitannut lämpöä, paikkaillut pieniä ja suuria haavoja, juonut jossain välissä pari kupillista kahvia ja kiirehtinyt taas jatkamaan töitään. Jossain toisessa huoneessa huusi surkeasti parin kuukauden ikäinen vauva kuumekipuaan, lepohuoneen jokaisessa vuoteessa makasi joku odottaen vuoroaan.

 

Hannele nappasi seinätelineestä seuraavan kansion, mutta ennen kuin hän ehti vilkaista kenen vuoro olisi, kuului yössä ambulanssin hälytysääni ja siniset valot vilkkuen ambulanssi kaarsi päivystyspoliklinikan oven eteen. Lääkintävahtimestarit avasivat auton takaovet ja nostivat potilaan paareilla autosta. Hannele ehti nähdä vilaukselta keski-ikäisen miehen kalpeat kasvot, ja sitten paarit katosivat toimenpidehuoneen suuntaan.

 

Myöhemmin illalla Hannele palasi lepohuoneeseen, joka oli hiljalleen tyhjentynyt, kun potilaita oli voitu lähettää takaisin kotiin eikä uusia enää ollut tullut. Huoneen takimmaisen vuoteen ympärillä oli kuitenkin edelleen verho, ja siitä Hannele päätteli vuoteessa edelleen olevan jonkun. Hän avasi verhoa varovasti. Vuoteella makasi tyylikkääseen smokkiin pukeutunut keski-ikäinen mies, jonka Hannele oli nähnyt aiemmin illalla paareilla makaamassa. Mies vaikutti olevan unessa, mutta kun Hannele yritti varovasti peräytyä ja sulkea verhon, ettei olisi häirinnyt potilasta, mies liikahti ja havahtui avaten silmänsä.

 

"Suokaa anteeksi, tarkoitukseni ei ollut herättää…" Hannele sanoi hiljaa, mutta lause juuttui hänen kurkkuunsa, kun mies kohdisti häneen katseensa. Niin intensiivistä ja suorastaan pistävää katsetta Hannele ei koskaan ollut nähnyt ja hänen oli vaikea siirtää omaa katsettaan muualle. Mies katsoi häntä silmiin ja hymyili. "Neiti…"Mies vilkaisi nopeasti hänen rinnassa olevaa nimilappua ja jatkoi: "…Virkkunen. Hyvää iltaa." Miehen ääni oli matala, suuren kissan kehräystä muistuttava ja pelkkä sen kuuleminen sai Hannelen selkäpiin kutiamaan. Hannele punastui ja haukkoi henkeään miehen noustessa istumaan. Miehen puheessa tuntui jokin vieras nuotti, outo korostus, jota Hannele ei tunnistanut.

 

"Voisinko saada jotain… juotavaa?" Mies kysyi. Hannele otti sängyn vieressä olevan juomamukin ja tarjosi sitä miehelle: "Tässä on vettä, olkaa hyvä. Millainen on vointinne?" Mies katsoi mukia ja hieroi otsaansa kuin yrittäen muistaa jotain tärkeää. "Minä en koskaan juo … vettä… tai en muista…" Mies katsahti Hanneleen kuin apua anoen. "En muista mitään. En tiedä miksi, mutta ajatuskin vedestä puistattaa minua…" Hannele katsoi sängyn päädyssä olevassa telineessä riippuvaa potilaskansiota, otti sen käteensä ja lehteili irtopapereita löytääkseen tiedon syystä, jonka vuoksi mies oli tuotu sairaalaan. Papereissa ei ollut nimeä, vain tieto siitä, että mies oli löytynyt satamasta, konttien seasta harhailemasta myöhään illalla. Hänellä ei ollut henkilöpapereita eikä mies itse ollut osannut löydettäessä kertoa mitään itsestään, ei edes nimeä. Lääkäri oli merkinnyt paperin alalaitaan epäselvällä käsialalla muistiinpanon: Amnesia ???

 

Hannele laittoi kansion takaisin ja kaivoi taskustaan salmiakkiaskin, tarjoten askista myös miehelle. Mies katsoi askia kummastellen, ja Hannele hymyili, tyrkytti askia ja kehotti maistamaan. Mies otti askista mustan makeisen ja laittoi sen suuhunsa. "Salmiakki auttaa ainakin minua pysymään hereillä näin yövuorossa, ehkäpä se maistuu teillekin?" Mies sävähti äkkiä kuin sähköiskun saaneena, ja mutisi: "Suolainen maku… maku…" Mies nosti katseensa ja hymyili äkkiä. Hänen silmänsä alkoivat hehkua tai ehkäpä Hannele vain kuvitteli… "Tämä maku tuo mieleeni muistoja… mmmmm… "Mies venytteli äkkiä ja nousi vuoteelta. "Eikö olekin outoa, neiti Virkkunen, miten monenlaisia makumieltymyksiä meillä onkaan…" Mies siirtyi lähemmäksi ja Hannele sävähti, kun mies yllättäen kosketti hänen käsivarttaan. Hän yritti perääntyä, mutta mies tuli perässä. "Kiitos… salmiakista, neiti Virkkunen… Hannele… " Hannele yritti perääntyä, kääntyä ja paeta, mutta miehen silmät vangitsivat hänen katseensa ja Hannele jäi avuttomana tuijottamaan, kun miehen kasvot lähestyivät hänen omiaan. Hetken jossain Hannelen muistikuvissa välähti jokin vanha, mustavalkoinen elokuva… Sitten, pieni, pistävä kipu kaulassa ja Hannele tunsi jäisen turtumuksen leviävän jäseniinsä, ennen kuin kaikki tietoisuus katosi.

 

***

 

Mies seisoi hetken sairaalan takana olevalla kukkulalla ja hengitti raikkaanviileää yöilmaa. Jostain kaukaa kuului hälytysajoneuvon ujellus ja mies hymyili ja virkkoi kuin itsekseen: "Nykyajan yön lapset – kuinka ne laulavatkaan… " Hän hymähti, kuului vain pieni kahahdus ja sitten näkyi suuri lepakko, joka kierteli hetken lyhtypylvään ympäri ja katosi sitten pimeyteen.