Perhe palautui syyslomaseltaan eilen. Minulla oli työpäivän jälkeen vielä kokous, joten kotiin menin vasta kahdeksan jälkeen. Mukava vastaanotto, lapset ryntäsivät syliin ja mieskin tuli vallan pusuttelemaan. Esikoinen soitteli minulle juuri ennen kokousta ja ihmetteli, missä hänen lätkäkamppeensa ovat kuivumassa... nojoo, nehän olivat edelleen sunnuntain jäljiltä autoni takakontissa... Ai minullako huono muisti? Kokouksen jälkeen singahdin nopeasti kotiin ja laitoin kamat kuivumaan ja tekstiilit koneeseen peseytymään. Onneksi mikään ei ollut homeessa... NOLOA!

Jossain vaiheessa ehdin istahtaa sohvalle sen verran, että neuloin loppuun tuo useita viikkoja keskeneräisenä roikkuneen pitsineulehuivin. Päätin vain, että nyt on pituutta riittävästi ja päättelin. Vielä pitäisi päätellä nuo muutamat langanpätkät ja sitten kostuttaa ja pingottaa huivi - jos jaksan ja viitsin. Jos laiskottaa, höyryttelen sitä vain silitysraudalla. Nyt mukanani kulkee huivivaihdon huivi, sekin etenee luvattoman hitaasti. Miehen kaulahuivi sen sijaan jää nyt odottamaan sopivaa hetkeä jatkamiseen, keskiosa alkaa olla valmiiksi neulottu, mutta sitten on vielä se toinen pää ja sen illuusioneulepähkäily edessä. Oikeasti tekisi mieleni yrittää tehdä tuosta JYPin hurrikaanista illuusioneulemalli, mutta siihen eivät taida kärsivällisyys eivätkä taidot riittää.

Appiukon vointi on kovin vaihtelevaa. Eilen olivat olleet sairaalassa vielä katsomassa ennen lähtöään, mutta jo matkalla anoppi oli soittanut, että appiukko oli taas siirretty johonkin tarkkailuhuoneeseen eikä olisi puhelimitse tavoitettavissa illan aikana. Kyselin varovasti aviosiipalta anopinkin vointia - ilmeisesti tilanteen huomioon ottaen anoppi jakselee aika hyvin, mutta luonteensa mukaisesti mieliala menee kuulema ihan laidasta laitaan sen mukaan, mikä on senhetkinen appiukon tilanne. Lienee ymmärrettävää, apella ja anopilla on yhteistä elämää huimasti enemmän takana kuin minulla ja siipallani, enkä osaa edes kuvitella sitä valtaisaa turvattomuuden ja ahdistuneisuuden tunnetta, mikä anopilla täytyy olla, kun kuolema ja menettämisen pelko tulevat näin lähelle. Anoppi sairastu itse puolitoista vuotta sitten vakavasti ja kävi lähellä kuolemaa, ja vaikka hän on toipunut ihmeellisen hyvin, sairauden jälkivaikutukset ovat edelleen nähtävissä jokapäiväisessä elämässä. Anopilla ei mm. enää ole ajokorttia, joten liikkumisen suhteen hän on apesta varsin riippuvainen.

Tuo pahimman mahdollisen odottaminen on minulle tuttua omasta äidistäni; olen joskus pohtinut, onko se jonkinlainen puolustumekanismi vai onko vain niin, että jos pahinta odottaa, kaikki siitä vähäisempi on aina positiivista? En tiedä, itse koetan suhtautua asioihin valoisasti ja toiveikkaana, ja realistinen aliminäni sitten hiljaa sisälläni tekee jo valmiiksi surutyötä... Jokainen taaplaa tyylillään. Aviosiippa ei juuri tunteitaan paljasta, se ei kuulu hänen tyyliinsä, ja äitinsä tapaa suhtautua hän ei ainakaan kovin hyvin ymmärrä. Hänen mielestään ei kannata surra asioita etukäteen, mutta kyllä jonkinlaisia stressin merkkejä hänestäkin on nähtävissä. Onneksi elämä huolehtii muilla tavoin siitä, ettei ole liiemmin vapaa-aikaa suremiseen tai asioiden pohtimiseen.