Joulu on siis ohi, vaikka sitä jatkuukin loppiaiseen asti. Työt alkoivat, tosin motivaatio on nollassa ja teen aivan kaikkea muuta kuin sitä mitä pitäisi. Univelkoja en saanut kuitattua ja jouluruokia on mässätty niin, että painonhallinnan saldo on taatusti heilahtanut väärään suuntaan, mutta so not, kuka siitä piittaa...

Joulu oli mukava. Aatto sujahti kuin siivillä ja kerrankin olimme ajoissa joka paikassa missä pitikin. Pukki kävi jo puoli neljän aikaan, ja sen jälkeen lapset olivatkin vain uppoutuneina uusiin juttuihinsa. Ruokapöytään istahdimme viiden tienoissa tai jotain, ja siitä nousimme vasta pari tuntia myöhemmin.

Joulupäivänä pakkailimme vähän kamoja ja lähdimme anoppilaan. Siellä lisää syötävää ja rentoa ei-mitään-tekemistä... Vietimme yömme mökillä hillittömän lämmittämisen jälkeen, ja ihan kiva siellä oli nukkua. Eilen venyimme appivanhempien riesana iltapäiväkolmeen ja sitten hyppäsimme taas autoon ja ajoimme kotiin. Minä nukuin melkein koko matkan, ja silloin kun en nukkunut, hirmuilin Kuopukselle, joka on valinnut toistaiseksi elämäntehtäväkseen IHAN kaikesta valittamisen. On liian kylmää tai liian kuumaa, on liian pimeää tai liian valoisaa, ja miksi ei voida pysähtyä syömään, vaikka noustiin pöydästä tuntia aikaisemmin. Ei kelpaa auton stereoissa höpisevä äänikirja, ei kelpaa radiosta joululaulut eivätkä varsinkaan kelpaa autoon mukaan sattuneet lastenlevyt. Isoveli vain nukkuu (ihana lapsi!) eikä äiti kerro satuja. Karkit ovat vääränlaisia, ei ole juotavaa ja pipo hiostaa.

Minulla oli pinna tosi kireällä parin viikon liian lyhyiden öiden seurauksena, ja jotenkin vaan riepoo, kun autossa ei sitä valitusta edes pääse pakoon, ja kun Kuopus nykyään melkein huutaa kaiken sanottavansa... Ei oltu päästy varmaankaan edes 20 km anoppilasta, kun ilmoitin ensimmäisen kerran, että jos ei nyt takapenkki hiljene, niin Kuopus saa jäädä seuraavalle bussipysäkille liftaamaan kotiin. Takapenkki hiljeni, ja minä nukahdin, mutta seuraavan raivarin sain, kun heräsin unestani siihen, että Kuopus huusi suoraan korvaani jotakin... Ja lopullinen niitti tähän herttaiseen perhematkailuun oli se, kun aviosiipalla lainassa oleva navigaattori - jota ei siis todellakaan tutuista tutuimmalla reitillä mihinkään tarvita - tippui pari kertaa mutkassa suoraan polvilumpiooni. Ei ole ihan kevyt eikä pehmoinen koje, koska on jonkinlainen ammattitason satelliittipeli ja painaa kaiketi puolisen kiloa. Viimeisimmän kerran se prkleen mötikkä putosi polvelleni, kun käännyimme kotipihaan, ja siinä vaiheessa oli likellä, ettei aviosiippa saanut vehjettä suoraan päin näköä. No, luultavasti kiroiluni ja autosta poistumiseni ovia paiskoen välitti tarpeeksi selvästi sen, mitä olen mieltä moisista leluista. Ja jos se mötikkä vielä kerran killuu jonkun automme etuikkunan liepeillä, heitän sen taatusti ulos ikkunasta täydessä vauhdissa.

No niin, siinähän sitä valitusta sitten kerrakseen. Ja tähän piste.