Tänään olen ollut töissä noin seitsemän tuntia ja kohta on tinki täynnä, lähden tästä suoraan lentokentälle ajelemaan ja lapsia takaisin kotiin toivottamaan. Huomenna on onneksi vapaapäivä, että tulee edes vähän tuota viikkolepoa...

Ikävöimättömän reilun viikon jälkeen tuntuu ihan hyvältä tunnustaa, että on ihana kohta taas halia omia lapsukaisiaan. Heillä tulee taatusti olemaan loputtomasti kerrottavaa suuresta maailmasta, vaikka osa on jo kerrottu Skypen kautta jutellessa. Äitini soitteli Frankfurtista, että laukkujen kanssa on ollut jotain häikkää, saapi nähdä pääsevätkö kaikki lasten tärkeät tuomiset onnellisesti perille Suomeen, vai onko vielä tiedossa murhemieltä siltä suunnalta. No, muistot eivät onneksi voi kadota lentorahdissakaan! =)

Selätin eilen illalla tuon varsin nahkealta tuntuneen neulepläähini nopeasti, sillä ei sitä oikeastaan voi jäädä tuleen makaamaan, vai kuinka? Työkaverini kyseli minulta, josko neuloisin hänelle sellaisen Novitan boleromallin (siitä viimeisimmästä lehdestä), ja lupasin, kun kyse on äärest' simppelistä hommasta. Milloin homma toteutuksen asteelle etenee, siitä ei ole vielä tietoa, mutta aiheesta innostuneena kaivoin esiin jo toistakymmentä vuotta marinoitunutta lankaa ja aloin tikutella itselleni boleroa noin kokeilun vuoksi. Saa nähdä, ehtiikö enää lankahamsterien kulutukseen mukaan, yritys on kuitenkin kova.

Eilen ja tänään olen saanut seurata kiehtovaa työntekoa työpaikkani ikkunan takaa: naapuritontille aletaan rakentaa uutta business park-taloa, ja aiemmin paikalla sijainnutta metsäkielekettä raivattiin eilen. Perjantaina töistä poistuessani paikalla oli vielä täysi metsä, eilen alkuiltapäivästä saapuessani suurin osa puista oli jo kaadettu, ja metsuri jatkoi hommiaan pitkälle iltapäivään. Toinen mies keräili valmiita runkoja motolla tontin reunaan isoksi kasaksi. Moni muukin pysähtyi kesken kulkemisiensa hetkeksi tarkkailemaan kaupunkiympäristössä suhteellisen harvinaista näkyä... Meitä oli aika monta naista ja pari miestäkin pitkän tovin ihmettelemässä, kun varsin vanhalta vaikuttanutta honkaa metsuri kiersi ja kaarsi sahaillen aina sieltä sun täältä, ja pönkitti toiselta puolelta... kunnes uljas vanha puu kaatui komeasti ylärinteen suuntaan ja vei mukanaan konkeloksi yhden kuusenkin. Ja vain hetken päästä puusta ei enää ollut jäljellä kuin komea ja paksu kanto. Näin se menee, elämä.