Piti näköjään keksiä otsikko, jossa olisi tekemistä ulkomaisten urheilukisojen tulostaulukossa: vaehae-aekaeinen taessae taenaeaen, paeivaeae! Mutta oikeesti, olen niin hyvällä tuulella kuin nyt yleensä voi olla, kun on aamulla herännyt kauheessa päänsäryssä (oliskohan neulomisella ja vähäunisilla öillä jotain tekemistä asian kanssa???) ja vetänyt koko kiireisen päivän läpi parin 400 mg:n buranan voimalla...

Olin nimittäin tänään kuopuksen kanssa sekä Lastenklinikalla että -linnassa. Ensin oli endokrinologin vastaanotto Kuopuksen ennenaikaista puberteettia koskien: vähän meni alku hankalasti, kun unohdimme ilmoittautua ja sitten kun aloimme ihmetellä ja kysyä, että mikähän nyt kestää, niin kansliasta löytyi ihan uusi hoitajatäti, joka oli kyllä lähetellyt kiinniolevan kännyyni viestiä, että missähän mahtaa lapsi olla - ja koko ajan istuimme kymmenen metrin päässä odotustilassa... ei sitten tullut mieleen tulla sieltä huutelemaan, kun ei ala potilasta näkymään... No, vikaa oli siis myös meissä, joten kaikki hyvin, kunhan lääkäritäti sitten löytyi vaivaisen tunnin myöhemmin kuin piti. Ja lääkäritädin uutiset olivat niin hyviä, ettei harmittanut yhtään. Kuopuksen pituuskasvu on viimein tyrehtynyt, painokin on lähtenyt tasaantumaan ja hormonitasot ovat hyvät eli murrosikä on saatu pysähtymään hyväksyttävälle tasolle. Seuraava tsekkaus vasta neljän kuukauden kuluttua! Jei!

Tuli sitten vähän kiire Lastenlinnan puolelle, kun piti saada vähän muruakin rinnan alle. Lastenlinnan kahviossa aiheutin hienoisen kahvitulvan, kun kiireissäni hain santsikupin ja pidin pahvimukia yläreunasta kiinni, toisessa kädessä oli pulla. Olisittepa nähneet keskiäkäisen taidonnäytteen, kun kuumaa kahvia sisältävä muki alkoi uhkaavasti antaa periksi otteessani... sain kupin pöydän yläpuolella ja vasta sitten reunat kohtasivat toisensa ja kahvia purskahti reippaasti pitkin lattiaa, pöytää, tuolia ja seinääkin. Onneksi ei lentänyt kuopuksen päälle, puh! Nolona siinä sitten siivoilin sotkujani, en tosiaankaan kehdannut vaatia kahvilan tätiä tekemään sitä hommaa, vaikka hän yritti kyllä heikosti jotain sanoa... Kuopuskin sitten pudotti vanukastaan pöydälle, jonka jälkeen saatoimme yhdessä naureskella, että ollaan me aikamoisia possuja, molemmat tytöt...=)

Epilepsiavastaanotto oli sitten seuraavana vuorossa. Lääkäritäti oli myöhässä, mutta odotusaikaa tuli vain puoli tuntia ja se sujui kuopukseltakin valituksetta, koska odotustilassa oli tietokone ja siinä peli. Tälläkin lääkäritädillä oli vain iloisia uutisia: koska paino ei ollutkaan enää noussut ja tilanne siten tasaantunut, päätimme yksissä tuumin olla vaihtamatta Kuopuksen lääkitystä, sillä tarjolla ollut vaihtoehto olisi sivuvaikutuksineen tarjonnut mahdollisesti "mielialan ailahduksia ja lisääntynyt känkkäränkkää". Päätin, että kestän ennemmin runsaat muodot kuin lääkkeiden aiheuttaman känkkäränkän kuopuksen ennenaikaisen puberteettikiukuttelun lisäksi. Kahdeksanvuotias tuplamurrosikäinen - ei kiitos! Lääkäritäti kyseli kuulumisia, kuunteli, katseli ja ihmetteli, ja sanoi, että kyllä lääkitys on saanut ihmeitä aikaan - hän katselee nyt ihan erilaista nuorta neitiä kuin puoli vuotta sitten. Niin katseleekin - kuopus on kokenut ihan huimaavan muutokset, toki ulkoisestikin kun pituutta ja painoa on tullut, mutta erityisesti sisäisesti - neiti on ihan eri tavalla varma itsestään, sosiaalistunut, vilkastunut, puhelias ja nokkela... *tässä vaiheessa äiti jäävää itsensä ja lopettaa kehumisen*

Lastenlinnasta tulikin kiire kenkäistä taas kotinurkille ja lasten koululle, jossa odottivat Kuopuksen ope ja koulupsykologi HOJKS-turinatuokioon. Ja siellä suitsutus senkun jatkui. Kaikki Kuopuksen kanssa tekemisisssä olevat ovat huomanneet muutoksen. *hykerryttää* Voi että, olisipa tuokin asia tullut ilmi jo aiemmin, miten monelta harmilta olisi ehkä säästytty - mutta hyvä että tuli viimeinkin, ja saatiin lääkityksellä asiat kuntoon!

Kouluta singahdin taas hirveätä vauhtia hakemaan Kuopusta isovanhemmilta, että ehdittäisiin jumppaan. neiti vaihtoi - uskokaa tai älkää - kiltisti jumppavaatteita auton kyydissä, kun äiti huristi taas takaisin lähtöpaikkaan, ja jumppaan ehdittiin. Minä siitä sitten heti vilahdin paikalliseen edulliseen kauppaan... ja törmäsin siellä lasten eskariopeen, jolle tietysti piti heti päästä kertomaan, mitä kuuluu. Niin innokkaasti kerroin, että unohdin katsoa kelloa, ja kun muistin katsoa, tuli kiire! Säntäsin kassalle, autoon ja VAIN kymmenen minuuttia myöhässä olin hakemassa reipasta neitiä, joka odotti asianmukaisen närkästyneenä koulun pihalla. Aivan kuten viime kerralla sovittiin että toimitaan, jos äitiä ei ihan heti näykään... Kyllä, kyllä äidin pikkutytöstä on viimeinkin tullut ihan nuori neiti, ihan uudella tavalla fiksu ja omatoiminen!

Että_minä_olen_ ONNELLINEN!!!!!

*****
No, se siitä. Ostin siis ohimennen vähän lankaa, mitä nyt neljä kerää noita lempparisyksyvärejä nallea ja pari kerää seiskaveikkaa eikä siitä sitten sen enempää...*vielä ei ole lokakuu*.

Ja käsitöitä tein eilen ja tänään: eilen illalla yhden vaakatilkun ja tänään melkein yhden tuolla sairaaloiden odotushuoneissa istuskellessa. Lankahuoneessa odottaa yksi keskeneräinen vaakapeitto kokoamistaan, ja toista varten otin vinon pinon tilkkuja mukaani, tarkoitus on neuloa täydentävät, iloisenväriset tilkut itse ja koota sitten peitto valmiiksi. On se niin totta, Maartsi, kyllä nuo kulmasta kulmaan tilkut koukuttavat tehokkaasti - välillä on niin kiva neuloa jotain, jota ei tarvitse kunnolla edes katsoa neuloessaan... =)