Lupasin itselleni, että laitan nuo uudenvuodenlupaukseni jonnekin blogiini oikein erikseen: lupaukseni löytyvät omasta laatikostaan tuolta oikeasta sivupalkista.

Lueskelin listaani ja huomasin, että olen jo itse asiassa ehtinyt joitakin lupauksiani pitää: olen ilmoittautunut mukaan lankahamstereihin (eli se lupaus on jo puoliksi pidetty), olen neulonut tyttärelle boleron (joka siis ei ole myssy, kaulaliina eikä lapanen, joten sekin lupaus on jo puoliksi pidetty), ja olen parhaillaan neulomassa itselleni liiviä/sliparia (joten lupaukseni neuloa itselleni ainakin yksi vaatekappale, joka ei siis ole huivi, on sekin jo hyvää vauhtia siirtymässä "pidettyjen lupausten" kategoriaan).

Ja olemme siis tammikuun puolessa välissä... hmm...

Tuosta sliparista: löysin Berrocon ohjesivustoilta mallin, joka viehätti minua suuresti, en tosin tiedä miksi. Tuota mallin vaatimaa lankaahan minulla tietenkään ei ole, mutta heti ohjeen nähdessäni muistin, että minulla on lankavuoreni uumenissa vuosia sitten Novitan tehtaanmyymälästä (siis sieltä tehtaan kupeessa olleesta myymälästä) hankittua lankaa, joka voisi siihen sopia. Siispä tutkimaan. Ilmeni, että lanka oli lähes 1:1 tuon Berrocon oman langan kanssa, joten päätin kokeilla. Aloitin työn toissailtana. Tapoihini ei kuulu neuloa mallitilkkuja, joten loin silmukat pariin kertaan ja neuloin aina pari riviä, ja purin sitten tuotokseni ja vähensin silmukoita. Näin meillä, vaikka mallitilkun neulomiseen saattaisikin mennä hieman vähemmän aikaa... Lopulta sain silmukkamäärän minua miellyttäviin lukemiin ja pääsin aloittamaan neuleen. Ja eilen illalla tuli sitten neulottua yksi kerällinen lankaa, ja kappaleella on pituutta melkein 25 cm. Tällä menolla liivi valmistuu viikonlopuksi, ja lankaa menee varmaankin viisi tai kuusi kerää. Muuten hyvä, mutta sitten pitäisi taas keksiä uusi käyttö loppulangoille, joita tätä menoa tulee olemaan kymmenkunta kerää. Tai sitten tuosta ei tulekaan liivi vaan pusero. No, katsotaan.

Tästä pääsinkin sopivasti pohtimaan ikuista neulontadilemmaani. Mikä loppujen lopuksi on neulomiseni tarkoitus? Haluanko saada aikaan valmista vai haluanko vain neuloa? Onko matka tärkeämpi kuin päämäärä? Ja mikä on sopiva aika matkalla viipymiseen tai siis neuleen neulomiseen?

Pitkään olen halunnut tehdä vain pieniä töitä, sellaisia, jotka valmistuvat illassa tai korkeintaan parissa. Pikkuhiljaa olen alkanut töniä itseäni siihen suuntaan, että työhön voi mennä jopa viikon illat, viime kesänä yllätin itseni ja neuloin henkäyksenohuesta merinosilkistä huivin työkaverille tilaustyönä. Siihen meni lähes koko kesäloma eli muutaman viikon ajan tikuttelin huivia aina joutessani ja kun huvitti. Koska olin kuitenkin luvannut saada huivin valmiiksi määräpäivään mennessä, sitä piti tikutella vähän eri malliin kuin omia töitä, jotka voi sopivasti aina unohtaa jonnekin, jos ei oikein maistu. Yksikin oma hame odotti valmistumistaan vaivaiset viisi vuotta (tai jotain). Isäni villahousut ovat odottaneet valmistumistaan viime elokuusta lähtien (noloa!). Äitini kolmiohuivi etenee hitaasti, sillä neulon sitä vain silloin, kun ei ole muuta kiinnostavampaa.

Toisinaan on sellainen olo, että neuleen pitäisi kestää pitkään. Samanlainen olo on välillä joistakin kirjoista, joita yrittää lukea hitaasti, että nautinto pitkittyisi. Jotkut neuletyöt on neulottava vimmaisesti loppuun niin pian kuin mahdollista, ja jotkut kirjat on vain saatava luettua loppuun samalla istumalla. Toisinaan on saatava viikonlopun aikana tehtyä monta käsityötä valmiiksi, ja kun yksi loppuu, on heti aloitettava toinen. Toisinaan taas käsityötä voi tehdä rauhallisesti ja tasaisesti vähän joka päivä, ja pitää pienen tuumaustauon ennen seuraavan työn aloittamista.

Mutta sellaistahan elämä on. Välillä on kova tekemisen tarve, välillä taas kehtuuttaa. Mukavaa olla ihminen... =)