<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun olin viisivuotias, sain jostakin lahjaksi myrskylyhdyn. Se oli pieni, ehkä parikymmentä senttiä korkea ja täydellinen kopio aidosta lyhdystä. Petroolin sijaan minun lyhdyssäni oli kolme pientä lamppua – valkoinen, punainen ja vihreä, joille virtaa antoi paristo. Lyhty oli minulle hyvin rakas, mutta en enää tarkkaan muista, kuka perheemme ystävistä tai tuttavista sen minulle antoi ja sainko sen joululahjaksi tai kenties syntymäpäivänäni, vai oliko se tuliainen joltakin matkalta.

 

Tuohon aikaan vuotta vanhempi veljeni osasi jo lukea, ja minua harmitti se suunnattomasti. Ei siis se, että veli osasi lukea vaan se, etten itse osannut. Olimme saaneet eräältä hoitajaltamme vanhan aapisen, jota apunaan käyttäen veli oli opetellut lukemaan. Minä kiusasin ja kiusasin häntä niin pitkään, että hän lopulta suostui opettamaan aakkosia minullekin.

 

Opittuani aakkoset piilouduin usein keittiössämme olleeseen suureen siivouskaappiin. Otin mukaani aapisen ja rakkaan lyhtyni, ja saatoin istua pitkiäkin aikoja komerossa lukemista opetellen. Lyhty antoi juuri sen verran valoa, että saatoin erottaa kirjaimet. Välillä laitoin aapisen kiinni, vaihdoin punaisen tai vihreän lampun päälle ja annoin mielikuvitukseni lentää muihin maihin, satuihin ja pelottaviin tarinoihin. Käänsin lyhtyä kädessäni, ja hitaasti pyörivä vihreä tai punainen valo muutti siivouskomeron milloin merirosvolaivan kapyysiksi, milloin jättiläisen luolaksi. Vihreässä ja punaisessa valossa myös aapisen kirjaimet heräsivät eloon, ja kirjan turvalliset tarinat muuttuivat hurjiksi seikkailuiksi…

 

Aikani lukemista harjoiteltuani olin viimein oppinut sen verran, että kykenin lukemaan kaikki aapisen tarinat, ja tuumailin, että olisi varmasti aika kertoa saavutuksestani myös vanhemmilleni. Istuin tapani mukaan siivouskomerossa, kun kuulin äitini tulevan keittiöön ja ryhtyvän tiskaamaan. Sammutin lyhtyni ja astuin ulos komerosta. Äitini ei ilmeisesti ollut tiennyt minun olevan komerossa, sillä hän säikähti ja pudotti kädestään lautasen, jota oli juuri tiskaamassa. Lautanen putosi tiskialtaaseen eikä onneksi rikkoutunut, ja äitini naurahti: ”Sielläkös sinä aina piileksitkin! Olenkin ihmetellyt, että mihin ihmeeseen sinä oikein aina katoat! Eikös siellä komerossa ole pimeää?” Pudistin päätäni ja nostin lyhtyäni. Äitiäni hymyilytti. ”Vai siitä syystä pattereita kuluukin niin paljon…!”

 

”Äiti, minä osaan jo lukea!” Sanoin, kun äitini kääntyi jatkamaan tiskaamistaan. Äiti kääntyi uudestaan minuun päin. ”Vai osaat? Oletkos varma, ettet vain osaa tuon vanhan aapisen juttuja jo ulkoa…?” ”Ei, kun kyllä minä osaan!” Varmemmaksi vakuudeksi avasin aapisen summanmutikassa jostain kohdasta ja luin äidilleni nelirivisen tekstin Koivulan koirasta. Äitini ei ottanut uskoakseen, vaan laittoi minut lukemaan useammankin tekstin aapisesta, ja lopulta hän otti pöydältä päivän lehden ja komensi minut lukemaan otsikoita. Useamman otsikon luettuani, kankeasti tosin, äitini lopulta uskoi, halasi minua ja sanoi: ”Hienoa! Sinä tosiaan osaat jo lukea! Taitaa olla taikalyhty tuo sinun lyhtysi…” Ja äiti nauroi iloisesti. Minä käännyin tyytyväisenä kannoillani ja lähdin lastenhuoneeseen lukemaan Onnellisesta leijonasta.

Sinä iltana meillä syötiin lettuja minun lukutaitoni kunniaksi, ja isäni vaihtoi lyhtyyn jälleen kerran uudet patterit.