Päätinpä kerrankin postata tänne ihan jotain muuta kuin neulomisjuttuja. Kaikki vain neulomisesta ja käsitöistä kiinnostuneet voivat siis veivata sivua alaspäin ihan suosiolla tai vaihtaa blogia, hei vaan ja kiitos käynnistä, sillä seuraavaksi sivutaan uskonnollisia aiheita - teitä on siis varoitettu!

Otsikon juhlapäivä on siis omalla kohdallani nimipäivä. Mitäs erityistä juhlimista siinä on, tuhahtaa joku. Ei siinä välttämättä sinänsä mitään juhlimista olekaan, sillä harvat meistä saavat nimeänsä valita, vaan joku muu tekee valinnan puolestamme ja siihen on yleensä tyytyminen. Jotkut eivät koskaan omaan nimeensä sopeudu vaan vaihtavat sen mieluisampaan, ja mikäpä siinä. Minulla on kuitenkin nimiin ja omaan nimeeni hieman erilainen suhtautuminen.

Uskonnollisista asioista puhuminen on yleensä ihan no-no-juttu, ettei vain sattuisi leimautumaan tavalla tai toisella oudoksi. Minulla nyt sattuu olemaan ehkä hieman keskivertotallaajaa uskonnollisempi tausta, ja kuulunpa vielä siihen vähemmistövaltiokirkkoomme eli olen ortodoksi, enkä näitä asioita ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi kauheasti salailla. Uskonnollisuuteni ei ehkä näy ulospäin kovin perinteisellä tavalla, mutta sille minä kintaallani viittaan. Me nimittäin ymmärrämme toisiamme, Jumala ja minä... =)

Nimikäsitykseni tausta siis kumpuaa tuolta, meille ortodokseille kun nimellä on suuri merkitys. Perinteisesti lapselle pitäisi valita vain yksi etunimi - tämä päteekin omalla kohdallani. Yksi etunimi siksi, ettei useampaa nimeä tarvita. Vai kuinka moni meistä voi väittää, että tarvitsee johonkin toista tai kolmatta etunimeään? Ihan oikeasti tarvitsee? Lapsena kyllä kapinoin tuota juttua vastaan, sillä kaikilla kavereilla oli toinen toistaan ihanampia toisia etunimiä, joista minä saatoin vain katkerana haaveilla, ja antaa niitä nimiä nukeilleni, joilla sitten kuitenkin tapasi aina olla vain se yksi nimi... MOT.

Perinteisesti lapsen etunimi tulisi myös valita siten, että nimipäivä osuisi lähelle syntymäpäivää. Tämä ei kyllä päde omalla kohdallani, sillä olen syksyllä syntynyt. Mutta sitten päästäänkin siihen asian ytimeen: jokainen ortodoksisessa kalenterissa oleva nimi on jonkun ammoisina aikoina eläneen pyhän ihmisen nimi. Tästä pyhästä tulee nimen kautta lapsen hengellinen kaima ja taivaallinen esirukoilija, kuten meillä tavataan sanoa. Minusta ajatus on viehättävä: jos uskoo taivaan olemassaoloon (ja minä nyt sitten satun uskomaan siihen) ja siihen, että siellä olevat seuraavat minunkin tekemisiäni täällä maan päällä, on jotenkin lohdullista ajatella, että joku siellä jatkuvasti rukoilee minunkin puolestani. Nimipäivänä me emme siis oikeastaan juhli itseämme, vaan kunnioitamme taivaallista esirukoilijaamme, ja siksi nimipäivä on meille ortodokseille perinteen mukaan jopa merkityksellisempi kuin syntymäpäivä.

Tämän tarinan otsikko tulee ortodoksisen perinteen mukaisesta nimipäivälaulusta, joka jatkuu näin: "iloksenne teille vain. Toinen teist' on seurassamme, toinen taivaan asujain. Nimeään sä kannat täällä, kulkuasi tukee hän. Tyynellä ja rajusäällä, vuottes määrän, vierinnän, rukouksin siunaa hän." Viehkeän vanhanaikaista runotekstiä ja hivenen dramaattistakin, mutta minusta ah, niin lohdullista ja turvaisaa.

Nimien takaa löytyy myös useimmiten tarina nimen "ensimmäisestä" kantajasta eli siitä pyhästä, jonka mukaan nimen on saanut. Oman pyhäni, Dorotean, pyhimyslegendaan en ole itse oikein koskaan osannut samaistua - marttyrineitsyet eivät ole oikein makuuni... *virn* Mutta on siinäkin legendassa omat, sykähdyttävät puolensa, mm. se käsittämätön kyky pysyä periaatteissaan no matter what. Jonkun mielestä sellainen on silkkaa tyhmyyttä, ja sitä mieltä olen useimmiten itsekin, mutten siltikään voi olla ihailematta ihmisiä, joilla moista suoraselkäisyyttä on.

Pyhä Dorotea kuvataan ikoneissa usein niin, että hän kantaa käsissään ruusua ja omenoita - nämä liittyvät hänen pyhimyslegendaansa. Dorotea joutui kristinuskonsa vuoksi tutkittavaksi ja kidutettavaksi, ja hänen tutkijansa, kuuluisa oppinut haastoi Dorotean osoittamaan Jumalansa voiman, ja tuomaan hänelle omenoita ja ruusuja. Vuodenaika oli sellainen, ettei muinaisessa Kappadokiassa, jossa Dorotea eli, tuohon aikaan vuodesta moisia tuotteita ollut saatavilla. No, tarinan logiikan mukaan Dorotea rukoili ja enkeli toi hänelle pyydetyt tavarat, ja skeptinen oppinut näin vakuuttuneena kääntyi hänkin kristinuskoon ja kärsi marttyyrikuoleman Dorotean kanssa.

Omalle tyttärelleni valitsin tarkoituksellisesti sellaisen pyhän, jonka tarinaan saatoin itsekin samaistua, ja jonka elämä oli mielestäni omalla tavallaan ainutlaatuinen ja puhutteleva. Tyttäreni suojeluspyhä on Pelagia Antiokialainen. Niin, halusin jollain tapaa ottaa itsellenikin tuon nimen, joten nytpä sitten tiedätte senkin, mikä on bloginimeni tausta ja tarkoitus. Bloginimeni ja tyttäreni nimipäivä tosin on vasta syksyllä, joten juhlitaan sitä vasta sitten!

Pelagia sanana tulee kreikasta ja tarkoittaa valtamerten tytärtä. Dorotea muuten tarkoittaa Jumalan lahjaa. Että sellaisiakin merkityksiä noilla nimillä voi olla, mutta takaisin Pelagian tarinaan. Pelagia eli aikoinaan Antiokiassa, ja oli kuuluisa kauneudestaan. Hän oli ammatiltaan näyttelijätär, mikä tuohon aikaan tarkoitti käytännössä sitä, että hän oli prostituoitu, siis mitä suurimmassa määrin paheellinen ja syntinen nainen. Pelagialla oli tapana astella ilkosen alastomana pitkin Antiokian katuja ja herättää niin pahennusta kuin ihailuakin kanssakulkijoissaan. Eräänä päivänä häntä vastaan tuli joukko pappeja ja piispoja, jotka käänsivät kaikki yhtä lukuunottamatta katseensä pois tästä julkeasta naisesta. Tämä yksi piispa kuitenkin katsoi Pelagiaa ja nuhteli kollegoitaan: hän kehotti heitäkin olemaan yhtä ylpeitä siitä, millaiseksi Luoja oli heidät luonut. Tämä nainen vain näytti kaikille muille sen kauneuden, joka oli Luojan työtä. Pelagia ei ollut tottunut tällaiseen suhtautumiseen, ja tuli uteliaaksi, meni piispan luo ja ryhtyi opiskelemaan kristinuskoa piispan hänelle osoittaman naisopettajan johdolla. Aikanaan Pelagia sitten luopui entisestä elämästään, pukeutui mieheksi ja meni luostariin "miehenä" eläen siellä erakkona. Hänestä tuli arvostettu ja tunnettu "rippi-isä", jonka luo tultiin kaukaakin kysymään neuvoa ja opetusta. Kun Pelagia lopulta kuoli, ja häntä valmisteltiin hautaukseen, selvisi, että hän oli nainen, ja eräs valmistelijoista tunnisti hänet Antiokiasta aikoinaan kadonneeksi kaunottareksi.

Että näin. Jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä siitä, miksi juuri Pelagian tarina on minulle niin läheinen. Paljastettakoon nyt toki, että ammatinvalintani ei ole sama kuin Pelagialla, eikä minulla ole ollut tapana pasteerailla alastomana kadulla, eikä aikomustakaan mennä luostariin, mutta jokin tämän naisen tarinassa vain vetoaa minuun. Hän ei ollut alunperinkään tavanomainen nainen eikä kaavoihin sopeutuja, ehkä siinä suurin syy vetovoimaan.

No niin, Pelagia-tädin teologinen tarinatuokio alkaa olla lopuillaan. Toivottavasti olette nauttineet tästä pienestä harha-askeleesta aivan muualle kuin lankojen ja puikkojen kiehtovaan maailmaan. Koska kaikilla tarinoilla on oltava opetus, tämän tarinan opetuksena olkoon se, että koskaan ei voi tietää, mitä nimien ja ihmisten taakse kätkeytyy... ja juuri siksi me ihmiset olemmekin niin kiehtovia otuksia, vai mitä... ? =)