silloin, kun kaikki vaan ottaa päähän. Kuten nyt. On maanantai, takana on huonosti ja liian lyhyesti nukuttu yö eikä mikään huvita ja kaikki ottaa kupoliin.

Jos nyt sen verran kuitenkin käsitöistä, että bolero tuli päättelyjä vaille valmiiksi, ja piti tuoda se tänään töihin mukaani, että työkaveri voisi kokeilla ja katsoa, onko siitä mihinkään. Muistin, että bolero jäi silityslaudan päälle siinä vaiheessa moottoritietä, kun töihin oli enää 3 km. En kääntynyt takaisin.

Kuopuksen opettajan tai avustajan kesälahja eli verkkokassi jäi tänä aamuna viimeistä riviä vaille vajaaksi. Virkkasin jo eilen yhdenlaisen reunuksen, johon piti tulla irrallinen hantaakizydeemi, mutta purin sen ja virkkasin toisenlaisen. Tähän olen tyytyväinen.

Mies oli ostanut meille perjantaina uuden tietokoneen. Hieno vekotin, kannettava, jossa on 17 tuuman näyttö. Ei saanut sitä asennettua valmiiksi ennen lähtöään, joten nyt se nököttää vanhan tietokoneen romiskon vieressä laukussaan. Kiva, kun on uusi ja hieno vehje...

Lauantaina mies sai päähänsä, että pitää hankkia viimeinkin lapsille se trampoliini, josta on vasta kaksi kesää puhuttu. Toisinaan sitä ihan ihmettelee, miten yhtäkkiä asiat sitten tapahtuvat vips, tuosta vaan, kun on jo toivonsa heittänyt, kun suunnitellaan ja pohditaan ja ihmetellään asiaa kuoliaaksi ensin pari vuotta. No, laittoi sitten asialle minun vanhempani, jotka olivat muutenkin menossa Espooseen ostoksille, ja kun minä kotiuduin torilta kirppismyynnistä, lähti mies reissuunsa ja samalla ajoivat vanhemmat pihaan kolmen laatikon kanssa. Ohjeita sitten tavailtiin yleisesti ottaen ihan rakentavassa hengessä, mitä nyt muutama suukopu saatiin aikaan, kun... no, tiedättehän mitä se on, kun on kolme kokkia samassa sopassa... Ihme kyllä, laatikoiden sisällöstä saatiin koottua trampoliini (siihen meni ehkä puoli tuntia) ja turvaverkko (johon meni kaksi tuntia). Meikäläisen pinna kiristyi samaa tahtia trampoliinin jousien kanssa, kun kaksi keskenkasvuista roikkui koko ajan ympärillä kyselemässä, että "joko se on valmis? Joko saa hyppiä?"

Isäni rehki ja raatoi ja sai kuin saikin trampoliini valmiiksi, turvaverkon kasaan ja minä päästin kakarat sinne hyppimään. Paha virhe. Sain leikkiä kyllikseni kellokallea, ja lopulta viittasin kintaallani turvallisuussäännöksille, joissa ehdottomasti kielletään useampien pomppijoiden päästäminen matolle samanaikaisesti. Hirvittävien uhkauksien säestyksellä annoin lasten mennä pomppimaan yhtäaikaa ja pakenin itse makuuhuoneen sängylle tekemään käsitöitäni - ikkunan läpi saatoin seurata lasten puuhia.

Lauantain jälkeen meillä onkin sitten valitettu vaihtelevasti kipeytyneitä niskoja, vatsalihaksia, jalkoja, selkää jne. Minulta ei järin myötätuntoa tipu. Sitä saa, mitä tilaa.

Tänään aion jättää työpäivän lyhyeksi ja mennä kotiin ajoissa. Tiedossa esikoisen vientiä lätkäjoukkueen kesätreeniin, ja sitä tavanomaista arkituherrusta. Boleron kyllä pakkaan laukkuuni jo illalla.