Ei, otsikko ei kuvaa tämänaamuista todellista olotilaani, eihän nyt ole edes maanantaikaan, vaan kertoo enemmänkin siitä, että meillä on soinut aika lailla torstaista asti aviosiipalle syntymäpäivälahjaksi antamani levy eli Melkein vieraissa, tribuutti Leevi & the Leavingsille. Tänä vuonna isäntä EI saanut sen kummemmin isänpäiväksi kuin synttärikseenkään minun itse tekemiäni lahjoja, vaan siitä puolesta huolehtivat tällä kertaa lapset. Tosin yhden uuden piponhan mies sai jo hyvissä ajoin ennen juhlia, joten ehkä se lasketaan????

Mietiskelin eilen töissä, että tulipa ostettua nostalgiset lahjat, meillä haikaillaan kovasti 80-luvulle takaisin, kun miehen lahjoina olivat tuo jo mainittu levy, Suomi-ilmiö-DVD sekä Tabu-DVDboxi. Ei uutta musiikkia, ei uusia kuvia... Mutta kun silloin ennen osattiin tehdä niin paljon parempaa... =)

Kiitos muuten kovasti Kuopuksen pipokommenteista, olen ihan otettu, vaikkei pipo ole malliltaan kummoinen eikä ideakaan varmaan edes kovin omaperäinen. Tuo miehen hämäläisyys alkaa muuten selvästi vaikuttaa jo minunkin muuten niin täysin häpeämättömän itsetyytyväiseen karjalaisluonteeseeni... tekisi melkein mieli ryhtyä kursailemaan ja sanomaan, ettei "tehdä tästä nyt niin suurta numeroo...". Mutta luojan kiitos olen edelleen se sama, kaikkea muuta kuin vaatimaton ihminen, joten hymyilen iloisesti tyytyväisenä ja ylpistyn kehuista entisestäänkin... kiitos!

Malli miellytti minuakin niin kovin, että tuo lääkärikeskuksessa aloitettu punainen Ainopipon alku on saanut kyytiä, eli siitä on tulossa samanlainen pipa, mutta kenelle? Saapi nähdä, meneekö sitten kasvavan arpajaispalkintopinon jatkeeksi. En ole aikoihin neulonut mitään Ainosta, vaikka sitä(kin) on tuolla lankahuoneessa jonkin verran hamstrattuna, mutta nyt innostuin, ja tykkään siitä kyllä paljon. Jopa siinä määrin, että kun eilen illalla ennen kuoroharjoituksen alkua hilpaisin paikalliseen automarkettiin tarkoituksenani ihan oikeastikin mennä ostamaan lohtulankaa raskaan työviikon päätteeksi (Mambo kyllä oli enemmänkin mielessä), niin sieltä löytyi Ainoa erittäin kohtuulliseen hintaan 2,90 e kerä, joten niitä muutti sitten 12 kpl meille... Tarjolla oli useampaa väriäkin, ainoat jotka jätin vielä kauppaan olivat lila, joka ei kuulu omiin suosikkeihini sekä oranssi, jota minulla jo on jemmassa. Kotiin tuli sitten luonnonvalkoista, harmaata, farkunsinistä ja sitä punakirjavaa - mitään näitä värejä minulla ei entuudestaan ollutkaan.

Eiliseen iltaan mahtui myös yksi aivan uusi kokemus: kävin katsomassa NuPSin "edustus"joukkueen peliä siinä samassa hallissa, jossa Esikoinenkin treenaa ja pelaa. Olin ihan hämmästynyt paikalle saavuttuani, sillä en ollut koskaan nähnyt tuossa jäähallissa niin paljon porukkaa kerralla. Tilanne kuitenkin kirkastui, kun paikalle jo olleet aviosiippa ja Esikoinen valistivat minua siitä, että kyseessä oli ns. paikallisottelu, eli vastapuolella oli lohjalainen Jääankat. Ymmärrettävää siis, hallissa oli varmaan aika hyvin fifty-fifty kummankin joukkueen kannattajia. Matsi oli ajoittain tosi jännä, ja se olisi voinut päättyä myös NuPSin voittoon, sillä varsinainen peliaika päättyi 6-6, jonka jälkeen pelattiin maaliton jatkoaika ja ratkaisu meni rankkareihin, ja siinä Jääankat sitten vei homman kotiin. Tylsintä pelissä oli kuunnella ensin jonkun besserwisserin jatkuvaa selostusta siitä, mitä jäällä olisi pitänyt tapahtua, ja kun erätauon jälkeen vaihdoimme istumapaikkoja, oli niskan takana isä kahden nuoren pojan kanssa, ja isä huusi ja kirosi kuin turkkilainen koko ajan. Ajatuksissani pyörittelin päätäni ja mietin, että mahtavat pojat saada mielenkiintoisen käytösmallin elämäänsä varten, mutta sellaistahan se sitten kai on.

Kyllä on pelin seuraaminen noin läheltä ihan erilainen kokemus kuin tv:stä tai suurten jäähallien lehtereiltä. Laidat vain rytisivät, kun pelaajat "ottivat miestä", ja ihan omia luitani alkoi kolottaa myötätunnosta joka kerta, kun taas joku runtattiin laitaa vasten. Samoin kiekon kolahdus laitoihin oli puistattavaa, ennen kuin siihen tottui, nuo juniorit kun eivät kiekkoon sellaista vauhtia ja voimaa saa, että moisia kolahduksia kuuluisi. Tuomareiden työskentelyyn tuntui yhdellä ja toisellakin olevan monenlaista sanottavaa... Kotona sitten keskustelimme miehen kanssa tuosta pelaamisesta, kerroin vähän tuntojani ja kysyin, että ovatko nuo pelaajat muissa töissä noin normaalisti (juujuu, olen ihan täysi tampio tässä mielessä...). Mies sanoi, että käytännössä nämä kakkosdivisioonan pelaajat maksavat itse siitä, että saavat pelata. Pelaajien arvostus nousi välittömästi silmissäni ihan huimasti! Tuolla tasolla täytyy siis oikeasti rakastaa tuota urheilua, kun siitä ei makseta eikä juuri ole edes sponsoreita. Ei siis varmaankaan ollut viimeinen käyntini tuolla - tosin seuraavalla kerralla viisaampana en mene sinne suoraan töistä ja sitä rataa pukeutuneena ilmastoituun/lämmitettyyn toimistohotelliin sopivasti... Vilu tuli, ja aika pahakin, palelin vielä nukkumaan mennessänikin.