Oli kerran kylä, kylän keskellä tori ja torin laidassa puusepän verstas. Verstaan yläkerrassa asui puusepän perhe, vaimo ja kolme lasta. Puuseppä itse oli pitkä, lempeäkatseinen ja suurikätinen, harvakseltaan hymyilevä mies, joka rakasti vaimoaan, lapsiaan ja työtään. Päivät pitkät hän vietti verstaassaan, poistuen sieltä vain toimittamaan asiakkaalle valmista tuotosta tai sahalle uutta puutavaraa valitsemaan. Kukaan ei tiennyt, oliko mies valinnut itselleeni nimen ammattinsa mukaan vai oliko nimi hänet innoittanut rakastamaansa työhön, mutta yhtä kaikki, perhe oli kuin suoraan Hullunkurisista perheistä, sillä puusepän nimi oli Hannes Palikka.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Puuseppää itseään nimi ei häirinnyt, ja hän oli tottunut siihen, ettei kukaan muistanut hänen etunimeään. Palikka hän oli kaikille, puuseppä Palikka. Vain hänen vaimonsa kutsui miestä Hannekseksi. Kyläläiset pitivät puusepästään, ja hänellä riitti töitä, joten puuseppä vain totesi toisinaan, ettei ”nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä”. Eikä puuseppä Palikka nimeään pahentanut.

 

Puusepän poika kuitenkin kärsi sukunimestään. Hän viihtyi hyvin verstaalla ja halusi itsekin isona puusepäksi, kuten niin moni poika maailmassa haluaa isänsä jalanjäljillä käydä. Ja sekös kirvoitti kylän poikalauman pilkkakirveiden kielenkannat: ”Pikkupalikka! Hei pökkelö!” Poika olikin nimensä veroinen: ujo, kömpelö ja isokokoinen, vähän kulmikas nuorukainen, jonka herkkään sieluun muiden poikien pilkkasanat viilsivät kivuliaita haavoja. Puuseppä Palikka seurasi poikansa kärsimystä jonkin aikaa, sanomatta mitään tai puuttumatta asiaan, mutta eräänä iltana hän pyysi poikansa verstaalle.

 

Puusepän verstaan pöydällä makasi erikoisen näköinen puunkappale. Se oli kulmikas, siinä näkyivät vielä sen halkoneen kirveen iskujen jäljet ja paljastunut puuaines oli väriltään oudon ja hennon vaaleanpunertavaa. ”Poikaseni, tämä on sinulle. Toin sen tänään sahalta, ja ajattelin, että on jo korkea aika sinun ryhtyä opettelemaan ammattiani, jos edelleen olet sitä mieltä, että haluat tähän samaan työhön minun jälkeeni astua.” Poika katseli outoa puupalikkaa mietteliäänä. ”Isä, mitä puuta se on? En ole koskaan ennen tuollaista nähnyt.” ” En tiedä, poikani. Se oli joutunut sahalle ulkomailta tulleen puulähetyksen mukana, eikä sitä kukaan huolinut mukaansa. Ostin sen halvalla, sillä minusta tuntuu, kuin tällä puulla olisi jotain sanottavaa. Minulle se ei kuitenkaan puhu.” Poika katsoi isäänsä ihmetellen. ”Isä, mitä tarkoitat puhumisella? Eihän puu voi puhua, ei sillä ole suuta, ei kieltä. Ja vaikka se osaisikin puhua, tuskin se tällaiselle pökkelölle puhuisi…” Pojan äänessä kuuluvasta katkeruudesta ei voinut erehtyä.

 

Puuseppä katsoi poikaansa hellästi. Hän muisti vielä kivuliaan selvästi tuon vaiheen elämässä, jolloin mikään ei asetu oikein kohdalleen, kun ei ole enää lapsi, ei vielä aikuinen, ja kaikki on elämässä vielä edessä. ”Kyllä puu puhuu, jos vain maltat kuunnella. Jokainen puu kertoo puusepälle, miksi se haluaa tulla. Vain huono puuseppä sulkee korvansa puun puheelta ja väkisin veistää puuta muuhun kuin sen haluamaan muotoon. Sellaisella työllä ei ole siunausta, muista se. Jos haluat hyväksi puusepäksi, vaivaudu kuuntelemaan. Anna puulle aikaa, anna sen itse kertoa, mikä on sen oikea muoto.” Puuseppä laski kätensä pojan olalle, kääntyi ja lähti verstaalta.

 

Poika seisoi ja katseli puuta aikansa, sitten hän istuutui lattialle ja katseli sieltä tuota outoa puupalikkaa. Ilta hämärtyi ja yö tuli, ja aamulla puuseppä löysi poikansa verstaan lattialta nukkumasta. Puupalikka oli koskemattomana pöydällään.

 

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat. Joka päivä poika tuli koulunsa jälkeen isänsä verstaaseen, istui pitkät tovit katsellen puupalikkaansa, kunnes kyllästyi ja ryhtyi veistelemään isänsä opastuksella milloin mitäkin. Alkuun hän käytteli puukkoaan vain pieniin osiin, taitojen karttuessa pikkuhiljaa isä antoi hänelle aina vain vastuullisempia tehtäviä, kunnes eräänä päivänä poika jo kokosi ensimmäisen jakkaransa ja sitten pöydän. Puuseppä katsoi tyytyväisyyttä tuntien, kuinka poika huolellisesti paneutui jokaiseen pieneenkin yksityiskohtaan, veisti pöydän reunoihin kauniit leikkaukset ja sovitti liitokset kohdalleen kuin korun osat. Monta kertaa päivässä poika jätti työnsä, meni puupalikkansa luo ja kuljetti sormiaan pitkin sen rosoista pintaa, katse suunnattuna jonnekin kauas. Hän kallisti päätään kuin kaukaista ääntä kuunnellen, mutta mitään ei kuulunut, ja niin poika palasi taas arkiseen työhönsä.

 

Näin kuluivat kuukaudet ja vuodet. Poika kävi koulunsa loppuun, kasvoi pituutta ja miehistyi. Hänestä tuli kuin ilmetty isänsä kuva, yhtä lempeäkatseinen ja suurikätinen, hiljainen ja kaunis mies, jota moni kylän tytöistä katseli kaihoten. Vanha puuseppä Palikka oli hiljaa ja huomaamatta siirtynyt taka-alalle, antanut pojalleen suuremman vastuun puusepänliikkeestä, ja istui itse mieluummin verstaan takaosassa, pieniä, kauniita esineitä veistellen.

 

Eräänä päivänä puusepänliikkeessä tuli käymään nuori nainen, vasta muutamia viikkoja aiemmin kylään vanhempiensa kanssa muuttanut. Nuoren Petrus Palikan tarvitsi vain kerran vilkaista neidon siniharmaisiin silmiin, kun jo tunsi poskiensa kuumenevan ja sydämensä hakkaavan niin lujaa ja tiuhaan, että hän pelkäsi tytönkin kuulevan sen jyskytyksen. Nuori neito toimitti asiaansa viattoman tietämättömänä siitä, mikä vaikutus hänelle nuoreen puuseppään oli. Uuteen kotiin tarvittiin huonekaluja, ja niitä neitonen oli vanhempiensa puolesta tullut kyselemään. Nuori Petrus seurasi neitoa tämän kotiin, ottamaan mittoja ja sopimaan tilauksesta.

 

Sinä iltana verstaalle palatessaan Petrus pysähtyi puupalikkansa viereen, siveli sitä sormillaan ja veti sitten puukkonsa esiin. Hellästi hän alkoi työstää puuta, vaaleanpunertavien lastujen putoillessa hänen sormiensa välistä verstaan lattialle.

 

Päivät Petrus teki isänsä kanssa työtä neitosen perheen huonekalujen parissa, illat hän istui puupalikkansa ääressä sitä veistäen. Vanha Palikka seurasi, kuinka puusta alkoi löytyä muoto, ja kuinka nuoren Petruksen silmiin asettui loiste, jota niissä ei aiemmin ollut näkynyt. Mutta voi! Tuo loiste himmeni tai tyystin katosi aina, kun Petruksen piti tarttua muihin töihinsä. Lopulta vanha puuseppä otti jälleen poikansa puhutteluun.

 

”Petrus poikaseni, sinun lienee aika lähteä maailmalle. Ota puupalikkasi mukaan ja etsi paikka, jossa voit sitä rauhassa veistää. Sinä et ole enää sydämeltäsi puuseppä, sinulle on varattuna jokin muu tehtävä.” Petrus katsoi vaiti isäänsä ja nyökkäsi. Heti aamulla hän keräsi vähät tavaransa reppuunsa ja lähti – minne, sitä eivät vanhemmatkaan tienneet.

 

Kului kuukausi, toinenkin, puoli vuotta – kunnes sitten eräänä päivänä astui Petrus jälleen isänsä puusepänverstaan ovesta sisään. Kovin oli erilaisen oloinen poika, joka isäänsä tervehti, vaikka ei isäkään osannut sitä sanoiksi pukea, mikä pojassa niin oli muuttunut. Ehkä poika vielä oli pituutta kasvanut, tai sitten ero oli parrassa, joka nyt peitti pojan leukaa. Tai ehkä muutos oli suurin silmissä, joihin oli nyt pysyvästi asettunut uusi loiste. Petrus kaivoi repustaan jotakin: hän nosti isänsä nähtäväksi tuon niin tutun puupalikan. Paitsi ettei se enää ollutkaan puupalikka, hahmoton palanen, vaan pala oli saanut muodon.

 

Verstaan pöydällä makasi poikavauva, pulleat kätöset melkein kuin rukoukseen liitettyinä kasvojensa edessä. Toinen peukalo oli eksynyt puisen vauvan suuhun, ja pieni, väreilynomainen hymy leikki lapsen suupielessä sen nukkuessa ikuista, puuhun vangittua untaan. Veistosta katsoessaan melkein odotti, että vauva olisi hengähtänyt ja herännyt, mutta ei.

 

Vanha puuseppä hengähti syvään katsoessaan veistosta ja tunsi kyynelten kohoavan silmänurkkiinsa. Hän tunnisti heti tuon lapsen, sillä juuri tuon pojan hän oli kohottanut käsivarsilleen vuosia sitten vaimonsa lapsivuoteesta. Ja silti, veistoksen poika ei aivan ollut Petrus, vaan jokin oli toisin.

 

Puuseppä pyyhkäisi salaa pois kyyneleet ja kääntyi poikaansa kohti. ”Petrus poikaseni, mitä aiot nyt tehdä?” Petrus katsoi isäänsä ja hymyili. ”Jään kotiin, isä, jos se teille sopii.” Vanha puuseppä oli ällistynyt. ”Aiotko takaisin puusepäksi? Sinustahan on tullut taiteilija!” Petrus naurahti. ”Ei isä, ei ole tullut taiteilijaa. Samalla tavalla kuin tuo puupalikka ei mikään puu ole minulle puhunut, tai sitten en ole osannut kuunnella. Mutta ehkä joskus vielä jokin puu minulle puhuu, ja silloin minun on saatava veistää se omaan muotoonsa – ja siihen asti haluan vain tehdä sitä työtä, jota rakastan… Ja huomenna, huomenna lähden kaupungille kysymään, haluaako sen elämän jakaa kanssani tyttö, jota rakastan.” Sen sanottuaan Petrus hymyili isälleen, halasi tätä ja lähti verstaasta.

 

Vanha puuseppä jäi katsomaan verstaan pöydällä makaavaa puista poikavauvaa. Hän oli varma, että jos puinen veistos olisi avannut silmänsä, sillä olisi ollut siniharmaat silmät…