<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ninni oli kierrellyt kotiseutumuseon rakennuksia jo hyvän tovin, ennen kuin päätti vilkaista myös sisälle. Muu ryhmä oli jäänyt oppaan kanssa ihastelemaan piharakennusta ja sen päädyssä kasvavia sireenipensaita, mutta Ninniä eivät kasvit kiinnostaneet. Hän halusi nähdä vanhan talon sisätilat, vaikka olihan näitä jo nähty. Kotiseutumuseoita, talomuseoita, vanhoja rakennuksia ja pihapiirejä, niitä hän oli nähnyt tänä kesänä tätinsä kanssa matkustaessaan siinä määrin, että hän ihmetteli itsekin, miten jaksoi edelleen olla utelias. Täti jaksoi joka paikassa ihailla pihan kasvit, perennat ja pensaat, rupatella kanssamatkustajien kanssa siitä, mikä kasvi menestyi missäkin, ja miten juuri tuollainen sormustinkukka oli kasvanut hänen mummonsa tuvan ikkunan alla silloin, kun täti oli ollut pieni tyttö ja lapsuuden kesinä oli paistanut aurinko, ikuisesti.

 

Ninni raotti talon ovea ja kurkisti sisään. Siellä oli yllättävän valoisan tuntuista, ja hän astui korkean kynnyksen yli porstuaan. Siitä aukeni tavanomaiset kaksi ovea porstuan itä- ja länsiseinillä oleviin huoneisiin, oikealle kamariin ja vasemmalle tupaan, josta saattoi raollaan olevan oven raosta erottaa nurkassa keittonurkkauksen ja uunin. Oikeanpuoleinen ovi, joka johti varmaankin kamariin, oli kiinni. Ninnistä oli kuitenkin oudointa, että suoraan sisääntulo-ovea vastapäätä oli huone ilman ovea, oikeastaan vain komerontapainen. Eihän tuollaisia ollut tapana rakentaa tämän aikakauden taloihin – mikä merkitys moisella komerolla oli? Ninni kurkisti ovesta sisään. Pienessä huoneessa ei ollut mitään muuta kuin peili ja pari puista henkaria roikkumassa seinällä, ja huoneen nurkan lattiassa vanha luukku. 

 

Ninni ei ollut luonteeltaan erityisen turhamainen, mutta nainen kun oli, ei voinut välttää seisahtumasta peilin eteen vilkaistakseen siitä itseään. Aamulla laitetut hiukset olivat päivän mittaan liestyneet ja hiuksia oli irtoillut pikaisesti sitaistusta poninhännästä, ne roikkuivat Ninnin korvallisella ja pyrkivät itsepintaisesti putoamaan hänen silmilleen. Ninni pyyhkäisi hiuksia ärtyneesti taaksepäin ja puhahti omalle peilikuvalleen, ja oli jo kääntymässä pois peilistä kun äkkiä näki silmäkulmastaan vilahduksen jostakin. Jokin vilahti peilissä hänen takanaan.

 

Ninni kääntyi äkkiä, muttei nähnyt mitään. Seinällä näkyi vain peilistä tuleva heijastus, ja Ninni kuljetti ajatuksissaan kättään pitkin seinähirren veistettyä pintaa, sormet tutkien puun syitä, hipaisten seinällä heijastuksen piirtämää suorakulmiota. Hän kääntyi uudestaan peiliin päin, ja siinä se oli taas, nopea vilahdus jossain hänen takanaan. Ninnin selkäpiitä kylmäsi, ja hän kääntyi jo lähteäkseen, kun tunsi kevyen kosketuksen kaulallaan, aivan kuin joku olisi suudellut kevyesti hänen niskaansa.

 

Ninni kuuli korvissaan matalaa huminaa, hänen näkökenttänsä reunoihin ilmestyi musta aalto, joka eteni ja hän ehti vain ajatella pyörtyvänsä, kun jo vaipui kohti lattiaa. Hän tunsi miten joku tarttui häntä kainaloista ja nauroi helpotuksesta – joku oli ehtinyt hätiin. Voimakkaat kädet kannattelivat häntä ja Ninni kuuli matalan, nauravaisen äänen kuiskaavan korvaansa: "Noin vähästäkö siulta menee jalat alta?" Vahvat kädet pitelivät häntä edelleen, nyt kädet kietoutuivat hänen vyötärölleen pitäen tiukasti kiinni, ja Ninni tunsi hengityksen kaulallaan, tunsi parran, ja huulet, jotka hipaisivat hänen korvalehteään, etenivät niskaan…

 

"Ninniii, huhuu, Ninnii….!" Täti kolusi sisään ovesta, ja Ninni tunsi käsien vetäytyvän vyötäröltään, horjahti ja nojasi seinään pysyäkseen tasapainossa. Hän tunsi poskiaan kuumottavan ja sydämensä hakkaavan, ja kevyt suudelma poltti hänen kaulansa ihoa kuin poltinmerkki. "Ninni, hyvänen aika, lapsi, mitä sinä täällä teet?" Täti kurkisti sisään pikkuhuoneeseen ja hymyili. Ninni nojasi edelleen seinään ja yritti saada ajatuksensa kasaan, hymyili epävarmasti tädilleen ja sanoi:"Olen tainnut olla auringossa liian kauan, huimaa vähän…" Täti tuli huolestuneen näköisenä hänen luokseen, laittoi aina viileän kätensä Ninnin otsalle ja puuskahti: "Hyvänen aika, lapsi, sinullahan on kuumetta! Meidän täytyy nyt päästä nopeasti hotellille, sinut pitää saada vuoteeseen ja äkkiä…"

 

Ninni antoi tätinsä taluttaa hänet ulos talosta ja kohti linja-autoa, jonka edessä muut matkustavaiset jo seisoivat odottamassa. Joku ojensi tädin pyynnöstä vesipulloa Ninnille, joka otti sen kiitollisena vastaan ja joi, kuin ei olisi aikoihin vettä nähnytkään. He kapusivat linja-autoon, ja penkkiin painautuessaan Ninni katsoi ikkunasta talolle päin.

 

Ninni näki talon edessä pellavaiseen paitaan ja mustiin housuihin pukeutuneen miehen, mustat nahkasaappaat kiilsivät auringossa. Ninnin huomatessaan miehen silmät alkoivat hymyillä, kunnes hymy ulottui suupieliin asti, parran seassa olevat täyteläiset huulet raottuivat paljastaen valkoiset hampaat, kun mies hymyili Ninnille. "Täti, kuka tuo mies on?" Kysyi Ninni kiireesti, "eihän tuo ole se opas!" Täti katsoi hajamielisesti ikkunasta ulos, kurtisti kulmiaan ja kysyi:"Mikä mies? Ei pihalla ole ketään!"

 

Ninni katsoi miestä, joka hymyili hänelle, ja ojensi kutsuvasti kättään, jossa kimalsi kultainen sormus. Kuljettaja käynnisti linja-auton ja alkoi peruuttaa, ja Ninnin katsellessa pihassa seisovaa miestä tämän ilme muuttui surulliseksi, mies laski katseensa alas ja kääntyi kohti taloa. Ninnin teki mieli nousta ja juosta miehen perään, tarttua häntä kädestä… Linja-auton kääntyessä Ninni näki miehen seisovan aivan seinän vieressä, kääntyvän vielä kerran ja katsovan häntä suoraan silmiin. Ninni näki silmissä niin suuren epätoivon, että hänen omat silmänsä kyyneltyivät tahtomattaan ja hän teki avuttoman eleen noustakseen penkistään, mutta mies oli jo kadonnut, kävellyt suoraan seinän sisään.

 

Linja-auton kaiuttimet heräsivät eloon oppaan hokiessa mikrofoniinsa "yksi, kaksi – kuuluuko tämä?" Ninni pyyhki silmiinsä kihonneet kyyneleet vaivihkaa sormillaan. Oppaan ääni särähti hänen korviinsa: "… ja tällä kotiseutumuseollahan on myös oma kummituksensa, jonka monet ovat nähneet. Tarinan mukaan taloon saapui aikoinaan Karjalasta laukkuryssä Ontrei, joka rakastui talon tyttäreen, ja tytär Ontreihin, niin tulisesti, että nuoret jopa kihlautuivat tytön vanhemmilta salaa. Talon isännälle vävyehdokas ei ollut mieleen, joten hän houkutteli Ontrein mukanaan metsälle, tappoi nuoren miehen ja tarinan mukaan hautasi talon porstuan ruokakomeron lattian alle, vanhaan kellariin. Tytär sai kuitenkin surmatyön selville ja hukuttautui läheiseen järveen, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty pitkällisistä etsinnöistä huolimatta. Siitä asti on väitetty Ontrein kummittelevan täällä morsiantaan etsimässä…"

 

Ninni nojautui selkänojaa vasten ja sulki silmänsä. Hän tunsi edelleen kaulallaan polttelevan suudelman jäljen, nosti vaistomaisesti kätensä koskettaakseen kaulallaan kuumottelevaa kohtaa, kun tunsi viileän käden koskettavan hiuksiaan ja silittävän niitä hellästi. Uskaltamatta avata silmiään Ninni kohotti kättään ylöspäin, ja viileä käsi tarttui siihen, sulkeutui hänen kätensä ympärille hellästi. Ninni tunsi sormiaan vasten sormuksen viileän sileyden, huokaisi ja puristi hieman tiukemmin.