Luin tänä aamuna loppuun kirjan. Aloitin sen lukemisen jo toissapäivänä, mutta kun olen lukenut sitä vain ruokatunneillani töissä, lukemiseen meni hieman tavanomaista enemmän aikaa. Kirjan kirjoittajasta poiketen haluan kertoa julkisesti, kun olen lukenut hyvän kirjan, tosin kirjailija itse ei halua kertoa kenellekään, kun on nähnyt hyvän elokuvan. Aiheesta voi kuitenkin kirjoittaa kirjan monen ihmisen luettavaksi... =)

Kirjahan on Katja Kallion Elokuvamuisti. Pakinoita elokuvista ja elokuvien vierestä. Nauroin monta kertaa kirjaa lukiessani, itsekseni toki ja sisäänpäin. Palasin tekstien avulla moniin omiin elokuvakokemuksiini, vaikka meillä onkin perin erilainen elokuvamaku Katja Kallion kanssa - toki minäkin olen pitänyt Woody Allenin elokuvista, mutta aivan niin syvästi en ole koskaan elokuviin rakastunut, kuin KK antaa ymmärtää. Tai ehkä suhtautumiseni elokuviin noin yleensä on vain pinnallisempi kuin hänellä. Mutta siitä viis. Olemme ilmeisesti jokseenkin samaa ikäluokkaa, sillä suurin osa hänen mainitsemistaan elokuvista on minulle tuttuja.

Meillä on erilaisesta elokuvamausta huolimatta monia samanlaisia tapoja elokuvien suhteen, esim. se, että katsomme samat elokuvat useampaan kertaan. Mitä ihmeellistä siinä muka on? Ei mikään muutu, ei tietenkään, mutta siinähän se viehätys juuri piileekin. Vaikka tietää, mitä odottaa eikä mitään uutta tapahdu, jokaisella katsontakerralla huomaa jonkin uuden yksityiskohdan, josta viehättyy, ja joka on jäänyt aiemmilla katsontakerroilla huomaamatta. Tai ehkä on vain niin upeaa kokea aina vain uudestaan ne samat tunteet, joita kokee joka kerta tietyn elokuvan tietyssä kohdassa...

Elokuvia, joita olen jo katsonut useampaan kertaan ja joita katson yhä uudestaan, on monia: Blues Brothers, My Fair Lady, Indiana Jones-elokuvat, LOTR, Tuntematon Sotilas (se Edvin Laineen alkuperäisversio), Alien-elokuvat, Tähtien Sota-elokuvat, Hatari, Tuulen viemää, Piukat paikat... Olen nähnyt moneen kertaan myös Sound of Musicin, Ben-Hurin ja monet muut menneiden vuosien suurelokuvat, hyvät, huonot ja vielä huonommat kauhuklassikot ja sci-fi-leffat, Woody Allenin tuotantoa, suomalaisia klassikkoelokuvia jne. Perheemme kirjahyllytilasta on valehtelematta n. 10 metriä videonauhoja ja dvd-levyjä, ja ne lisääntyvät jatkuvasti (eivät tosin enää videot, ainoastaan dvd:t).

Aivan uusi kokemus on katsoa omia rakkaita leffojaan lasten kanssa, toistaiseksi lähinnä esikoisen kanssa. Olemme nähneet yhdessä Hitchcockin Linnut, jonka minä näin kahdeksanvuotiaana oikeastaan vahingossa vanhempieni nimenomaisesta kiellosta huolimatta - varoitin esikoista joka kerran katsomaan muualle, kun tuli jokin muistini mukaan erityisen järkyttävä kohta... Olemme katsoneet yhdessä Tähtien sodat, erityisesti ne vanhemmat, jotka minä olen nähnyt ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa.

Viimeisin yhteinen katselukokemus oli, kun löysin sattumalta kaupasta naurettavan halvalla dvd:llä klassikkotieteiselokuvan The Fantastic Journey. Näin tuon elokuvan aikoinaan perheemme kesämökillä, ikää minulla oli varmaankin yhdeksän tai kymmenen vuotta. Kesämökkitelevisiomme oli sama kuin kotitelevisiomme, pieni mustavalkoinen matka-TV, ja tuona kesänä televisiossa esitettiin vanhojen tieteiselokuvien sarja, joista jäi erityisesti mieleeni kaksi: The Invasion of Body Snatchers sekä jo mainittu The Fantastic Journey. Tuon ensiksimainitun vuoksi en muuten nukkunut kovinkaan hyvin useampaan yöhön, sillä mietin, huomaisinko tai tajuaisinko itse ollenkaan, jos jonain aamuna herätessäni jokin ilkeä ulkoavaruuden olio olisi tuonut kesämökkiaittani taakse tai sänkyni alle valtaisen palon, ja olisin muuttunut tunteettomaksi robotti-ihmiseksi yön aikana. Lopulta tajusin, että jos näin kävisi, en varmaankaan enää välittäisi asiasta...MOT. 

Tuo The Fantastic Journey jäi myös mieleeni, mutta se ei aiheuttanut samanlaisia pelkotiloja, se vain kiehtoi minua tavattomasti. En ole nähnyt elokuvaa lainkaan ensimmäisen kerran jälkeen, mutta muistin edelleen sen tapahtumat todella hyvin. Kun poikani kysyi minulta, kuinka vanha elokuva oikeasti on, muistelin sen olevan peräisin 50-luvulta, mutta tarkempi tutkimus dvd:n kannesta paljasti muistikuvani vääräksi: elokuva on tehty "vasta" 1966. Mietin, miksi ihmeessä muistin näin, ja yllätyin tavattomasti, kun elokuva oli värillinen... Ja samalla tajusin, miksi olin erehtynyt ajasta: olin nähnyt elokuvan mustavalkoisena ja samassa sarjassa kuin useita 50-luvun tieteiselokuvia, enkä ollut sen kummemmin kysellyt koskaan, oliko juuri tuo elokuva oikeasti jo tehty aikana, jolloin elokuvat muuttuivat järjestään värillisiksi.

Elokuvakokemus oli siis tällä kertaa minulle sekä uusi että vanha ja tuttu. Lapsuuteni muistikuvat saivat nyt värit, ja nyt huomasin selvästi, miten erilainen elokuva oli musiikiltaan ja erikoistehoisteiltaan. 60-luvun psykedeelisyys tunki jokaisesta huokosesta esiin, aivan sananmukaisesti, sillä elokuvassahan on kyse siitä, että valtameritutkimukseen tehty pienoissukellusvene pienennetään mikrobikokoon miehistönsä kanssa, jotta nämä pääsevät merkittävän toisinajattelijatiedemiehen (!) aivoihin purkamaan verisuonitukoksen. Sukellusvene miehistöineen voi viipyä ruumiissa enintään tunnin ajan, sillä vain sen verran pienennys pysyy voimassa. Kuvaan kuuluu, että mukana on sabotööri, joka kokee kettumaisen lopun valkosolujen hyökätessä hänen kimppuunsa...

Esikoiseni katsoi elokuvaa kohteliaan kiinnostuneena. Samanlaista viehättymistä tuskin voi odottaakaan lapselta, joka on kyllästetty digitaalisen elokuvatekniikan ajan vauhdikkaimmilla tuotoksilla. Elokuvan keskivaiheilla lapsi huomautti ikäänsä nähden varsin sarkastisesti: "On tämän tekijä katsonut tarkkaan Olipa kerran -elämänsä...!" Ja nauroi heti perään, tajuten oman virheensä, virnisti ja sanoi: "Tai siis toisinpäin!"

Niin, entäs se Linnut? Jotain kollektiivista koin, kun missä lie autolla ajaessamme esikoinen äkkiä nyhjäisi minua hihasta takapenkillä istuessaan, näytti kädellään tien vieressä olevaa mainostaulu-sähkölinja-hässäkkää kohti ja sen eri pinnoilla istuvaan isoon lintuparveen viitaten nauroi ja sanoi: "Äiti, tuolla on Hitchcockin Linnut!"