Kas kun en ole aiemmin tähän kompastunutkaan, ja kun sitten osuin, sille tielle jäin:

Unessa oli aina torni, kiemuraiset portaat johtaen ylös pimeään. Oli takaa-ajon äänet, vihaiset ja kovat, ja hän itse nousemassa portaita ylös, tietäen, ettei ylhäältä enää minnekään pääse. Unessakin tunsi, kuinka puuportaat antoivat hiukan periksi askelten alla, tunnusteli kaidetta, yritti kiirehtiä - ja sitten, jyskytys oveen, takaa-ajajat siellä, niin lähellä, että hän saattoi nähdä oven raoista epätasaisen valon vilkahdukset. Ylös portaita, ylöspäin, pakoon, pois vihan tieltä...

Hän heräsi, sydän paukuttaen kuin pajavasara rinnassa. Ympärillä oli pimeää, rannekellosta sai vaivoin katsottua, että kello oli vasta kolme. Hän nousi vuoteessa istumaan, veti polvet rintaansa vasten ja yritti saada sydämen tyyntymään. Päänahka oli taas aivan märkä, tyynyliina samaten. Hän nousi huokaisten vuoteesta, ei sytyttänyt valoja vaan suunnisti pimeässä liinavaatekaapille, etsi puhtaan tyynyliinan ja palasi vuoteeseen.

Hän makasi vielä pitkään valveilla ja ulkona aamu vaaleni hitaasti. Vasta neljän jälkeen silmät sulkeutuivat ja hän vajosi uneen, mutta näkikö jotain, sitä ei enää aamulla muistanut. Töihin meno oli tahmeaa, oman pöydän ääressäkin vielä haukotteli, silmiä painoi ja ajatukset olivat sumuisia. Naapuri kurkkasi ovesta sisään: "Ja huomenna sitten matkaan! Kai sinäkin olet tulossa?" Tulossa? Aivot tekivät ylitöitä ja muistivat, että seuraavana päivänä olisi osaston vetäytyminen "suunnittelupäiville". "Tulossa, toki olen tulossa... " Hän hymyili epävarmasti, kyllähän nämä vetäytymiset tiesi. Ensin istutaan jossakin kokoushotellissa tuntikaudet seuraten konsultin jaarittelua, sitten kohennetaan yhteishenkeä suorittamalla lapsellisia yhteistehtäviä ja loppuilta istutaan ravintolassa ryypäten.

Seuraava päivä sujui ennakko-odotusten mukaan. Konsultin kuunteleminen oli puuduttavaa, ja lounaan jälkeen kokoustilan takaosasta saattoi ajoittain kuulla vienoa kuorsausta. Vasta kolmen jälkeen kerrottiin iltapäivän seuraava ohjelmanumero: puolen tunnin kuluttua kokoonnuttaisiin pihalle varustautumaan yhteishenkeä kohottavaan softaus-rupeamaan. Hän oli ymmällään - mitä hittoa oikein on softaus? Pian se selvisi - he lähtisivät metsään leikkimään sotaa varusteinaan maastopuvut ja kaasujousikäyttöiset replika-aseet.

Neljältä kaikki mukanaolijat olivat kokoontuneet pihaan ja yrittivät parhaansa mukaan näyttää edes puolittain sotilaallisilta maastopuvuissaan ja raskaat aseet käsissään. Vetäjä jakoi heitä ryhmiin, antoi ohjeita ja viittoi kädellään joka suuntaan. Hän lähti oman ryhmänsä perässä peltoaukealle, jatkoi matkaa ladon taakse ja syvemmälle metsään. Maastokengät hiersivät kantapäätä, kasvosuojus painoi nenää ja ase tuntui painavan tonnin. Housuissakin oli jokin sauma, joka hiersi reiden sisäpintaa ilkeästi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä ja minne mennä, hän yritti vain pysytellä joukkonsa perässä, mutta vähitellen hän jäi yhä kauemmas jälkeen ja lopulta viimeinenkin kypäräpäinen katosi hänen näköpiiristään pienen mäennyppylän taakse.

Hän jatkoi matkaa, mutta mäennyppylän takana ei näkynyt enää ketään. Polkukin haarautui kolmeen suuntaan, eikä hän tiennyt, mitä pitkin muut olivat menneet. Hän lähti seuraamaan keskimmäistä haaraa, joka vei nousevaan maastoon, tiheältä vaikuttavaan kuusimetsikköön. Hän kompasteli polulla puun juuriin, henki kulki vaivalloisesti ja hän harmitteli huonoa kuntoaan. Polku vei yhä syvemmälle ja nousi koko ajan ylöspäin. Hän yritti ottaa tukea polunvarren puista, veti itseään eteenpäin kunnes yhtäkkiä seisoi kallion reunassa. Kalliolla kohosi muutama vänkkyräinen mänty ja niiden takana - torni. Takaraivossa sävähti äkkiä toissaöinen uni, ja hän oli jo kääntymässä takaisin, kun kuuli kiihtyneen äänen huutavan takana olevassa metsikössä! Hän kääntyi kohti tornia, kompasteli ylöspäin ja pääsi tornin juurelle, jossa puinen ovi lengotti raollaan.

Hän veti ovea ja se aukesi vaivalloisesti, saranat narahtivat valittaen, kun raskas puuovi kääntyi hitaasti auki. Sisällä tornissa oli pimeää ja hän erotti keskeltä kapeaa, korkeaa tilaa ylöspäin kiertäen lähtevät puuportaat. Samassa kuului kallion juurelta kovia, napsahtavia ääniä ja huutoa, ja hän veti puuoven perässään kiinni ja haki katseellaan jonkinlaista säppeä tai salpaa, jolla saisi oven lukittua. Sellaista ei ollut, ja hän seisoi hetken pimeässä kiivaasti hengittäen ja miettien vaihtoehtojaan. Silmät olivat jo tottuneet hämärään, kun hän liikahti kohti kierreportaita ja astui epävarmasti ensimmäiselle askelmalle. Se antoi hiukan periksi hänen painonsa alla ja hänen teki mieli sulkeä silmänsä, astua pimeässä eteenpäin, askelmia hapuillen. Sydän hakkasi hulluna hänen rinnassaan ja veren kohina korvissa kuulosti kosken jyminältä... Samassa puuoven saranat parkaisivat hänen takanaan, hän tajusi, että ovi avattiin ja joku syöksyi sisään. Hän yritti epätoivoisesti saada jalkansa liikkeelle, ehtiä seuraavalle askelmalle ja sitten seuraavalle, juosta ylöspäin, kun joku tarttui hänen olkapäähänsä ja riuhtaisi taaksepäin...

Hän putosi, putosi taaksepäin, parkaisi pahoin pelätessään osuvansa kovaan kivilattiaan, mutta alla olikin toisen ihmisen vartalo ja kuului vain ähkäisy, kun hän jysähti vasten rintakehää. Hän yritti kiemurrella ylös ja alla oleva parkaisi ja karjui: "Älä helvetissä riehu, hullu nainen! Ole aloillasi!" Hän vääntäytyi kuitenkin polvilleen kivilattialle ja tuijotti suoraan maassa makaavaa vetäjää, joka kiroili kuin turkkilainen. Mies keskeytti kiroilunsa ja katsoi häntä kysyvästi: "Oletko kunnossa? Mitä helvettiä sinä täällä teit, ei tänne saa tulla, tämä vanha muuntajakoppi on tarkoitus purkaa ensi viikolla..." Hän tuijotti miestä ja alkoi yhtäkkiä nauraa, hän oli siinä kontillaan ja nauroi vain.