Viime markkinoiden alla taisin käyttää ahkerammin virkkuukoukkua kuin neulepuikkoja, joten nyt on minulla uusi ja ennen tuntematon vaiva: neulojan peukalonhanka. Jostakin syystä tämä riettaan ahkera neulominen saa peukalonhankani kipeiksi. Liekö syys siinä, että väännän koko ajan jonkinlaista putkiloa joko sukkapuikoilla pyörönä tai I-cordia, mutta peukaloiden venyttäminen rannetta kohti tekee kipeää.. AI!

Valmistakin on toki tullut: ne kahdeksan viinipullopussia ovat saaneet seurakseen neljä 6 kpleen settiä servettirenkaita, I-cordista tehdyt kranssit on (melkein) viimeistelty, vielä kolme settiä servettirenkaita pitäisi viimeistellä ja tiskirätit päätellä, äitini on tehnyt niiden kavareiksi patalappuja ja tuo ne huomenna. Tänään tartun taas puikkoihin: sain kuningasajatuksen tänä aamuna hipelöidessäni fritidsgarnista neulottua ja koneessa huovutettua servettirengasta. Mutta siitä kuningasideasta tuonnempana, jos se yltää ihan toimivien ideoiden kategoriaan. Muussa tapauksessa unohtakaa koko juttu...

Tänä vuonna virkkuukoukut siis eivät saaneet minusta kaveria, paitsi jos vielä innostun yrittämään uutta, kehitteillä olevaa pyyheripustinta. Aikaa ei liiemmin ole, vaikka olenkin ottanut vapaata torstaiksi ja perjantaiksi.

Kuopus jäi tänään vuorostaan aviosiipan kanssa kotiin nuhaa ja yskää potemaan. Luokan kanssa olisivat menneet uimaan tänään, mutta jätettiin se nyt väliin, kun neiti seitsemän vee kuulostaa aamusella herättyään erehdyttävästi viskibassoaan virittelevältä laitapuolen kulkijalta... ja käytöskin on vähän samantapaista. Totta kyllä, Kuopus on ollut ensimmäiset viisi-kuusi elinvuottaan lähes liiankin kiltti lapsi, ja sitä omaa luonnetta on alkanut löytyä vasta esikoulun ja ekaluokan myötä... mutta voi hyvänen aika, onko kaiken sen uhman tultava kerralla ulos? Meikäläiseltä palaa hihat ihan kättelyssä, ja jopa tyystin viilipyttymäinen aviosiippakin on jo laittanut neidin kerran umpikuistillemme kylmään jäähylle...

Ai mitenkö tuo uhma näkyy? No... jos muu perhe haluaa kerrankin amerikkalaisperäiseen hampurilaisravintolaan syömään - siis ihan vaihtelun vuoksi - niin neidille kelpaa vain se suomalaisperäinen. Tai jos muu perhe haluaa kaurapuuroa, niin neiti haluaa mannapuuroa. Ostoksilla ei voi käydä, koska neitiä väsyttää heti, kun hänen himoitsemansa tai tarvitsemansa tavara on löydetty. Läksyjä ei voi tehdä, koska on pakko saada pelata tietokonepeliä/katsoa telkkaria/katsoa DVD:tä. Ja tänä aamuna ihan uusin: ei voi vaihtaa päivävaatteita päälle, koska lastenohjelmat on katsottava pyjamassa. Siis IHAN PAKKO on katsoa niitä pyjamassa, isoilla kirjaimilla. Ja muitakin juttuja tulee tosi isoilla kirjaimilla ja täysin odottamattomien raivonpuuskien ja jalanpolkemisten säestyksellä.

Tänä aamuna sitten tajusin tehneeni kertakaikkisen ison virheen: tonttuhan on jälleen kerran ryhtynyt hoitamaan hommaansa ja tuomaan kalentereihin kaikkea kivaa... ja jokavuotinen kiristys tontun varjolla on täysin päässyt unohtumaan... Eli tänään kotiin mennessä heti ensimmäisen uhman ilmetessä taidan suupielestäni vihjaista, ettei kannattaisi, kun tonttu voi olla seuraamassa tilannetta ikkunan takaa - katsotaan tepsiikö enää. Esikoinen ei kai ihan enää usko joulupukkiin eikä tonttuunkaan, mutta pragmaattisena miehenalkuna totesi tuossa aiemmin, että "varmuuden vuoksi kannattaa uskoa niihin, kun ei voi olla varma, ettei niitä kuitenkaan oikeasti ole..." Että näin.