Tänään on juhlallinen päivä, sillä tasan kymmenen vuotta sitten minusta tuli äiti... eli on siis Esikoiseni 10-vuotissyntymäpäivä. Tällaisinä päivinähän on tavanomaista muistella menneitä, joten muistelenpa nyt sitten minäkin... varoitanpa kuitenkin jo etukäteen, että kovin heikkohermoisille seuraava kuvaus voi olla hieman rankkaa...

Silloin oli torstai, ja olin ollut koko viikon jotenkin hyvin huonovointinen. Raskaus oli laskujen mukaan edennyt vasta 37. viikolle, ja olin ollut aviosiipan kanssa alkuviikon Varsinaisessa Suomessa (siis Turussa) vanhempieni luona. Turun Tyksin äitiyspolillakin olin käynyt keskiviikkona tilannetta tutkituttamassa, sillä oksentelin ja vatsa oli kireä kuin rumpu... Palasimme keskiviikkona iltapäivällä kotiin Helsinkiin, ja torstaina aviosiippa teki vähän lyhyemmän työpäivän. Iltapäivällä ajelimme kauppaan ostamaan multaa ja kukantaimia, minulla kun oli hyvä tarkoitus ryhtyä vielä puutarhan kunnostukseen. Kauppareissulla väsähdin niin täysin, että kävimme sitten vain vuokraamassa videon (Twister) ja ostamassa vähän ruokaa, ja sitten lysähdimme kotisohvalle elokuvaa katselemaan.

Jossain vaiheessa mies ehdotti, että hän laittaa saunan lämpiämään, jotta pääsemme leffan loputtua pesulle. Muistan vielä, kuinka minulla oli suunnattomia vaikeuksia päästä vatsani kanssa ylös matalalta futon-sohvaltamme, ja vaikeaan liikkumiseen ärtyneenä puuskahdin, että "saisi tämä lapsi syntyä ihan milloin vaan, alkaa hermot mennä!". Mies toppuutteli, ettei sen lapsen nyt passaa syntyä, kun hänellä oli vielä seuraavalle viikolle työmatkakin suunniteltuna, mutta minä totesin, etteivät ne lapset tähän maailmaan toivomalla tule -valitettavasti! - , muuten ei yksikään raskaus jatkuisi täyteen aikaansa asti... =)

Leffa sitten loppui ja kiipesimme yläkertaan, minä riisuin osan vaatteistani ja keksin sitten yhtäkkiä, että pitää vielä soittaa yhdelle kaverille. Lysähdin sängyllemme soittamaan ja siinä maatessani tunsin vatsassa ilkeän kouraisun - ei sattunut varsinaisesti, kouraisi vaan - ja tuumasin, että täytyy varmaan käydä vessassa ennen saunaan menoa... Kaverilla oli puhelin varattu, joten laitoin puhelimen pois ja nousin ylös sängyltä, ja silloin hulahti! Ensimmäinen ajatus oli, että lapsivesi meni, mutta kun katsoin alas, näin vain verta - ja paljon... Sitten tulikin kiire. Aviosiippa veteli hädissään vaatteita takaisin päälleen ja minä annoin ohjeita verilammikossa seisoen.

Aviosiippa soitti ambulanssin, ja sen tulo oli varsinainen farssi. Kolme lääkintävahtimestaria marssi pihaan, jossa minä seisoin jo kuistilla odottamassa... mutta eihän siitä niin vain lähdetty. Herrat eivät uskoneet, että on hätä, kun en maannut jossain lattialla parkumassa. Lopulta minulta paloi hihat ja ilmoitin, että herrojen sopii ajaa ambulanssi hittoon meidän autokatoksemme edestä, me lähdemme omalla autolla Kätilöopistolle, kun ei kerran uskota, että on hätätilanne. Lopulta yksi näistä sankareista meni yläkertaan katsomaan "sitä isoa verilammikkoa" - luulivat ilmeisesti minun pilailevan tai olevan jotenkin hysteerinen - ja tuli alas naama kalpeana: "siellähän on metrinen lätäkkö verta lattialla!". Joten lopulta päästiin lähtemään. Minä en enää siinä vaiheessa suostunut paareilla kannettavaksi, vaan totesin, että olen tähänkin asti omin jaloin kävellyt, ja kävelen myös ambulanssiin.

Aviosiippa parka! Hän ei hädässään kyennyt muuta kuin juoksemaan perässä ambulanssiin, minä taas olin kiukkuinen kuin ampiainen ja ajattelin ainoastaan, että jos lapsellemme käy huonosti, käy myös ambulanssikuskeille huonosti... Matkalla sankarit ryhtyivät vielä keskustelemaan siitä, mennäänkö Kättärille vai Naistenklinikalle, ja soittivat Kättärin polille: siellä ERITTÄIN kiukkuinen nainen huusi suoraa huutoa puhelimeen, että missä te viivytte sen vertavuotavan äidin kanssa! Kuulin naisen äänen yhtä selkeästi, kuin olisin itse ollut puhelimessa... Tippaakaan eivät olleet osanneet laittaa, vaan pysähtyivät Malmin hautausmaan kupeeseen sitä virittämään... =) No, kaikista kommelluksista huolimatta perille päästiin Kättärille, ja siellä kuskit saivat vielä kerran kuulla kunniansa vastaanottavilta hoitajilta...

Sairaalassa minut pantiin heti pötkölleen ja ryhdyttiin kuuntelemaan sydänääniä: kaikki hyvin! Lääkärikin tuli, vilkaisi kaksi sekuntia ja sanoi: "leikkaussaliin!". Ja sinne jäi aviosiippa verestä märkien vaatteitteni kanssa, kun minut kärrättiin hissiin ja ylös leikkaukseen. Vasta siinä vaiheessa tuli itku, kun tiesin, että lapsella on kaikki hyvin... itkin koko matkan leikkaussaliin, enkä kyennyt lopettamaan, ennen kuin uni tuli.

Heräsin siihen, kun kätilö lempeästi taputteli poskiani ja kehotti heräämään, sillä mies oli tulossa minua katsomaan. En olisi millään avannut silmiäni, sillä olin varma, että nainen puhuu jollekulle toiselle - heräämössä nimittäin oli joku toinenkin potilas. Vasta kun nainen sanoi, että "kaikki on hienosti, teillä on terve pieni poika!", avasin silmäni ja sanoin: "Poika! Puhut sittenkin minulle!" En minä lapsen sukupuolta ollut selville ottanut, oli vain niin suuri sisäinen varmuus siitä, että poika sieltä on tulossa. Sitten aviosiippa tulikin ja näytti poikaamme polaroid-kuvista - esikoinen oli viety lastenosastolle, sillä pelättiin, että hän olisi vetänyt veristä lapsivettä keuhkoihinsa, mutta se pelko paljastui turhaksi.

Kun minut vietiin osastolle, kello oli varmaan jo kahden tienoilla yöllä, mutta halusin heti soittaa vanhemmilleni, aviosiipan olin valtuuttanut soittelemaan omille vanhemmilleen. Äitini ääni oli säikähtynyt, kun hän vastasi puhelimeen, mutta hätä vaihtui pian iloksi, kun sain kertoa, että heidän ensimmäinen lapsenlapsensa tuli hieman kiireellä maailmaan. Itse tapasin Esikoisen vasta seuraavana päivänä, iltapäivällä, kiukuteltuani ensin tuntikaupalla koko joukolle kätilöitä ja lapsenhoitajia...

Näin se siis meni. Onneksi olin jutellut pahoinvoinnistani myös oman neuvolatätini kanssa, ja hän oli vuosien kokemuksella sanonut, että pahimmassa tapauksessa oireeni viittasivat istukan ennenaikaiseen irtoamiseen, ja kehottanut lähtemään sairaalaan kiireesti, mikäli verta alkaisi tulla. No, sitä veren määrää ajatellessa olisin itsekin osannut lähteä kiireesti sairaalaan, mutta silti olen ikuisesti kiitollinen siitä, että hän antoi minulle neuvonsa - tiesin siis, mistä oli kyse. Ja näinhän siinä oli käynytkin. Onneksemme istukka oli kuitenkin vain revennyt lyhyen matkaa, ei irronnut kokonaan, ja niinpä kaikki sujui tilanteen huomioon ottaen hyvin...

Ja nyt tuo reilut kolme viikkoa ennen aikojaan syntynyt vauvelimme on reipas kolmasluokkalainen miehenalku... niin se aika rientää.

Paljon onnea, Esikoinen, paljon onnea ja monia armorikkaita vuosia!