Tuo otsikko on ehkä liiankin kepeä siihen nähden, miltä minusta tuntuu: appiukko on tänään läpikäynyt varsin ison sydänleikkauksen, on tehty neljä ohitusta ja korjattu aortan läppä. Tässä vaiheessa tilanne on niin hyvä kuin odottaa sopii, mutta muutama päivähän tässä on vielä jännitettävä, kuinka tilanne kehittyy. Aviosiippa soitteli kahden maissa ja kertoi nämä uutiset, ja pakko on myöntää, että sen verran olen jännittänyt leikkausta, että itku siinä pääsi - onneksi olin aivan yksin työtilassa sillä hetkellä. Helpotustani minä lähinnä itkin, tällaista se on kun on niin tunneihminen...

Toivoa siis sopii, että appiukko on tuunauksen jälkeen, toivuttuaan, entistä ehompi appiukko, isä, aviomies ja pappa. Ei miehessä sinänsä vikaa ole ollut tähänkään asti, sydämessä vain pientä toivomisen varaa, kun leikkauskin oli tarpeen. Appi on jännä pakkaus: hyvin harvasanainen, jäyhähkö, mutta huumorintajuinen hämäläiskeskisuomalainen perusmies. Nuoruudessaan appi soitteli haitaria melkein työkseen asti, mutta sitten tuli avioliitto, perhe ja maanviljelijän työt, ja soittaminen jäi muutaman vuosikymmenen ajaksi. Niihin aikoihin, kun minä sekaannuin tuon perheen kuvioihin, appiukko oli aloittanut harrastuksensa uudestaan, ja siitä asti sitä on jatkunut varsin aktiivisena. Häissämme pääsivät appiukot kilvan esittämään taitojaan: miehen isä soitti haitaria ja minun isäni lauloi, mm. häävalssimme säestivät näin.

Minusta on aina ollut mieluisaa kuunnella appiukon soittoa, ehkä mieleenpainunein tuon häävalssin lisäksi on muisto tältä kesältä: aviosiippa oli rakennellut uuden laiturin mökillemme, ja kun tulimme koko perhe kesäloman viettoon, kutsuimme paikalle miehen perheen lähellä asuvat jäsenet. Paikalla olivat appivanhempani, mieheni nuorempi veli perheineen sekä mieheni setä. Vietimme iltaa grillaten ja syöden, jutustellen viimeaikaisista, ja sitten appi haki auton peräkontista haitarin, istahti laiturille ja alkoi soittaa. Siinä kesäillassa haitarin sävelet kantautuivat yli tyynen, kesäisen järvimaiseman, ja minä tanssahtelin kuopuksen kanssa rantahietikolla, hyräillen metsäkukkia... melkein kuin menneen ajan suomi-filmistä...

Jonain iltapäivänä anoppilassa käydessä istuin apen soittohuoneessa kuopuksen kanssa, ja harmittelin, ettei appiukolla ole yhtään pianohaitaria, että voisin minäkin joskus kokeilla soittamista. Nuorempana kun tuli pianoa soiteltua omaksi iloksi (ja onhan se piano edelleen olohuoneen seinustalla), joten arvelin soiton sujuvan vanhalla tuntumalla sutjakkaammin tuollaisella pianohaitarilla kuin näppäinversiolla. Appi tuumaili, etteivät nuo nyt niin kalliita soittimia ole, Venäjältäkin voisi kohtuuhintaisen saada, ja sille puheelle asia jäi, ikäänkuin hautumaan. Seuraavan kerran, kun suuntasimme mökille kesäloman viimeistä viikkoa viettämään, oli anoppilassa odottamassa pianohaitari - odottamassa minua. Appiukko oli sellaisen minulle hommannut joltain tutultaan, eikä maksusta ollut puhettakaan. Oli kuulema jo maksettu. Voi sitä miestä!

Haitari on saanut nyt olla pari viikkoa ihan rauhassa, en ole muilta hommilta ja käsitöiltä edes ehtinyt laukkua avata. Kirjastosta kävin haitarikouluja lainaamassa, vaikka kyllä jo aika paljon ihan korvakuulemalta peliä soittelin, mutta täytyyhän sitä kirjoistakin sitä tietoa ja taitoa hakea. Nyt täytynee tästä terhentyä ja opetella vaikkapa jokin kappale, jolla ilahduttaa appea sitten, kun seuraavan kerran tapaamme - tuunauksen jälkeen kun appi ei noihin soittopeleihinsä saa vähään aikaan koskea...