Penkkipäivä

Tarkistin säätilan ikkunasta. Vastapäisen talon katon yläpuolella siintelee sininen, kuulas taivas. Hyvä, ajattelen, ja ajatuksissani tanssahtelen jo taloni ulkopuolella kohti läheistä puistoa ja penkkipäivää.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Puistokäytävän hiekka rohisee rauhoittavasti jalkojeni alla, kun kannan reppuani kohti tuttua penkkiä. Pyyhin kädelläni jonkun jättämät hiekanmuruset pois puupinnalta ja istuudun. Kaivan repustani esiin kirjani, jonka tuen polvieni päälle ja jään hetkeksi katsomaan käytävän yli, pensaikkojen lomasta kauemmas puistoon.

 

”No mitäs tyttö?” Vanhan viinan haju lemahtaa vastaani, kun käännän pääni. Viereeni on rojahtanut keski-iänkin jo ylittänyt mies, vaatteet rypyssä ja likaiset, tummat. Kasvoilla monen päivän parransänki, silmät verestävät ja vapisevat kädet hamuilevat povitaskusta tupakkiaskia. Hymyilen kysymykselle ja vastaan huolettomasti: ”Mitäpä tässä. Penkkipäivää viettämässä.”

 

Ajatukseni harhailevat ja kuulen miehen jatkavan puhettaan. Silmäni seuraavat miehen suuta, kun hän aloittaa tarinaansa, kertoo sitä sortuneella äänellä, välillä rehvakkaasti naurahtaen, välillä vaivihkaa silmäkulmastaan pienen kyyneleen kuivaten. Tupakka palaa sormissa ja käy välillä huulilla, yskänkohtaus keskeyttää kertomuksen. Elämä soljuu miehen huulilta: koti, perhe, vaimo, lapset, auto, ura, menestys, viina, pitkät päivät ja yötkin, ylityöt, vieraat naiset… Tupakka vaihtuu toiseen, yskä yllättää yhä useammin. Lopulta mies vilkaisee minua, hymyilen rohkaisevasti ja odotan. ”Sori, mä tässä nyt vaan vuodatan sulle… ei sulla sattuis olemaan euroo tai paria heittää?” Kaivan repustani kolikkokukkaroni, etsin sieltä kaksieuroisen, tiputan sen miehen ojennettuun käteen ja sanon:”Muistathan varmasti ostaa sillä viinaa, ettet käytä mihinkään turhuuteen?” Mies naurahtaa vitsilleni, vakavoituu hetkeksi ja kiittää rahasta. Hän nousee penkiltä ja ojentaa yllättäen likaisen kätensä. Tartun käteen ja puristan sitä, mies puristaa käteni molempien käsiensä väliin ja katsoo minua hetken silmiin, ennen kuin lähtee pois.

 

Vanhan viinan haju leijuu vielä hetken ja käännän katseeni alas kirjaani. Sivulla olevat kirjaimet hyppäävät riviltä pois, kipuavat sivun yläreunalle istumaan ja heiluttelemaan jalkojaan, yksi K-kirjan vilkuttaa minulle sieltä kuin vanhalle tuttavalle. Kuulen auton äänen ennen kuin näen sen. Nostan katseeni. Musta maija seisoo edessäni puiston käytävällä, nuori poliisi tuijottaa minua ikkunasta. Hymyilen hänelle rohkaisevasti. ”Onko kaikki hyvin?”, nuori mies kysyy. ”On, kiitos kysymästä.” Nuori mies katsoo minua, nyökkää sitten, nostaa kätensä lakin lippaan ja päästää auton vierimään eteenpäin.

 

K-kirjain ja muutkin ovat palanneet paikoilleen tekstiriville. Käännän jo sivua, kun tajuan hiekan rahisevan tulijan askeleissa. Penkki huojahtaa aavistuksen, kun tulija istuu, katson sivulleni ja näen mustan nahkaisen asekotelon nojaavan puista penkkiä vasten, siniseen haalariin verhotun reiden sen alla. Katson kunnolla ylös, valmiiksi hymyillen ja tunnistan nuoren poliisin, joka haroo hämillään vaaleita hiuksiaan tiukemmin lippalakin alle. ”Niin, anteeksi, häiritsen varmaankin…” Miehen lause jää kesken, kun käännyn penkillä häntä kohden. ”Et ollenkaan. Lueskelen tässä vain, aikani kuluksi…” Mies huokaa avuttomasti, ei uskalla katsoa minua silmiin, ja sanat alkavat putoilla hänen huuliltaan, ne kiertyvät auki rinnuksilla ja vilistävät pitkin penkkiä luokseni. Nuoren poliisin sanoissa vilahtavat edellisen työvuoron elämät: sinipunaiseksi hakattu nuori ostovaimo kotikeikalla, assalta ensiapuun kuljetettu 12-vuotias kolmen promillen humalassa, rattijuopon puhelinpylvääseen päättynyt matka ja kioskin rikottu ikkuna…Välillä mies nostaa lippistään, haroo hiuksiaan sen alta, sovittaa taas lakin päähänsä ja vetää lippaa ajatuksissaan vinoon. Lopulta puhe loppuu ja nuori poliisi jää vain katsomaan eteensä, sormet viimeinkin levollisesti rinnalle ristittyinä. Rykäisen hieman, ja kun mies kääntyy, hymyilen taas. Poliisi hakee omaan suupieleensä hymyn, huokaisee kevyesti ja venyttelee, hypähtää sitten ylös penkiltä ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Katson perään, kun hän kävelee kohti kauemmas pysäköityä poliisiautoa, ja sivelen hitaasti puupenkin pintaa, joka on vielä lämmin hänen jäljiltään.

 

Kuulen auton käynnistyvän, kun siirrän katseeni taas kirjaani. Tällä kertaa kirjaimet ovat muodostaneet letkisjonon ja ne hihkuvat villisti edetessään aukeaman reunalta toiselle rytmikkäästi letkajenkan tahdissa huojuen.

 

Jalkani viereen lennähtää keppi. Perässä tulee pieni pörröinen koira, joka läähättää ja heiluttaa häntäänsä minulle. Nostan kepin, heitän sen ja katson, kuinka onnellisena otus singahtaa sen perään. Omistaja katsoo minua hymyillen, nostaa kättään kuin tervehdykseksi, ennen kuin viheltää koiransa perään ja katoaa käytävää reippain askelin jonnekin.

 

Hiekka rahisee taas, sivelen kirjan sivua ja pakotan kirjaimet takaisin paikoilleen, ja juuri kun painan kirjan sivut yhteen, syliini lennähtää hiekkaa ja kuulen lapsen kikattavan ihastuneena. Väsynyt naisen ääni kieltää ja toruu, pieni ihminen työntyy melkein syliini ja saa minut pudottamaan kirjani maahan. Naisen ääni kohoaa korkeammaksi, lapsi vetäytyy äänen kuullessaan, mutta otan häntä kädestä kiinni, hymyilen. ”Tuletko syliini, pikkuinen?”, kysyn ja katson naista lupaa kysyen. Nainen katsoo minua ja lasta, nyökkää ja lapsi kipuaa, istuu polvilleni ja alkaa heti näprätä takkini nappia, vetää mnua hiuksista ja nauraa ihastuneena, kun irvistän hassunkurisesti takaisin. Nainen vetää rattaat penkin viereen ennen kuin istuu alas, varovasti. Hyppyytän lasta polvillani ja lapsi kurlaa ihastuksesta, heittää päänsä takakenoon ja nauraa, kiemurtelee, kun kutitan toisella kädelläni vaatteiden läpi.

 

Nainen katsoo vieressä, kääntää sitten katseensa toisaalle ja aavistan hänen silmiensä kyyneltyvän. Lapsi haluaa pois sylistäni, äitinsä syliin. Nainen ottaa lapsen ensin syliinsä, mutta nostaa sitten lapsen rattaisiin, silittää poskea ja työntää suuhun tutin, alkaa liikutella rattaita hitaasti edestakaisin, ja näen lapsen silmäluomien vaipuvan hitaasti, pienen käden hierovan silmiä, kunnes käsi vaipuu alas ja silmät sulkeutuvat kokonaan.

 

Nainen alkaa puhua kuin olisi vain odottanut lapsen nukahtavan. Sanat vierähtelivät suusta kuin helmet, putoilivat ensin hiekkaan ja sieltä vierivät luokseni. Väsymys kuultaa sanoista, väsymys on hiertänyt hiekansirun lailla naista kuin simpukkaa saadakseen helmet aikaan. Sanahelmistä luen lapsen vuoksi valvotut yöt, väsymyksen sumussa horjutut päivät, avuttomuuden ja itkut, pelot ja syytökset siitä, kuinka nainen voikaan katsoa lastaan välillä vihaten, toivoen olemassa olevan olemattomaksi… Käteni hipaisee naisen olkaa, viivähtää hetken, jää lepäämään. Sormieni alla tunnen lihaksien ensin jännittyvän, sitten rentoutuvan ja nainen sulkee silmänsä.

 

Varttituntia myöhemmin nainen säpsähtää hereille, kääntää päätään. Kummastuneena hän katsoo minuun, ravistaa käteni kevyesti pois olkapäältään ja nousee kiivaasti. Nainen tarttuu rattaisiin, mutta ilme pehmenee, kun hän tajuaa lapsen nukkuvan edelleen. Hän huoahtaa, työntää rattaat liikkeelle ja lähtee, kääntyy kuitenkin ja nyökkää minulle, otsan rypyt silinneinä. Minä nyökkään takaisin ja katson perään.

 

Kirjani on valahtanut hiekalle, nostan sen sieltä ja pyyhin hellästi pienet kivenmurut. Avaan kirjan ja näen, että kirjaimetkin nukkuvat. Suljen kirjani hiljaa, herättämättä kirjaimia, nousen penkiltäni ja laitan kirjan reppuun. Kohennan papinkaulustani ja lähden kävelemään kotiin päin. Penkkipäiväni on ohi, illalla on seurakunnan diakoniatoimikunnan kokous ja sitä ennen on valmisteltava vielä viikonlopun saarnaa.